Ensimmäiset kolme vuotta meidän perhe eleli melko tyytyväisenä sateenkaarikuplassa. Toki ollaan oltu alusta asti hyvin avoimia meidän sateenkaariperheestä. Mutta koska pojat ovat olleet kotihoidossa, ei asiaa ole tarvinnut juurikaan missään sen kummemmin selvitellä. Neuvolassa asia on luonnollisesti ollut selvillä ja muut meidän kanssa säännöllisesti tekemisissä olleet ihmiset ovat olleet hyvin perillä asioista. Kuitenkin jo näiden isompien poikien ollessa pieniä päätettiin, ettei haluta meidän lasten koskaan joutuvan sellaiseen tilanteeseen, että tavallaan joutuisivat tulemaan meidän perheen kanssa ulos kaapista tai jotenkin selvittämään tai selittelemään meidän perhettä. Se kuuluu meille aikuisille. Lapsille kuitenkin se oma perhe on se normaali, eikä heidän edes kuulu joutua miettimään, pitääkö omaa perhetilanne selvitellä jotenkin. 

Nuo isommat pojat aloittivat viime syksynä seurakunnan kerhossa, kaksi kertaa viikossa kolme tuntia kerrallaan. Uskotte varmasti, että jännitti äitejäkin. Kuitenkaan koskaan ei voi tietää, millaisen vastaanoton sitä sateenkaariperheenä uudessa tilanteessa saa. Ja toisaalta seurakunnan toiminnassa on ehkä suurempi riski niihin negatiivisiin kohtaamisiin. Ennen kerhon alkua soitin seurakunnan lapsityöstä vastaavalle henkilölle ja selvitin meidän perhetilanteen. Hän oli tosi tyytyväinen, että asia tuli esille heti ja totesi, että asian suhteen ei varmasti tule olemaan mitään ongelmaa. Samaan vauhtiin hän pahoitteli sitä, että lasten henkilötietokaavakkeissa puhutaan äidistä ja isästä, niitä pitäisi kyllä päivittää. Ja hoksasipa hän heti ottaa esiin, että kun kerhossa tehdään isänpäiväaskarteluja, voidaan valmiiksi miettiä, voisivatko pojat askarrella esim isoisille tai jollekin muulle. Kun kerho sitten alkoi, kotiin tulivat nuo henkilötietokaavakkeet ja mä meinasin pudota tuolilta. Niitä oli muutettu! Kaavakkeissa ei puhuttu äidistä ja isästä, vaan niissä oli vanhempi 1 ja vanhempi 2. Tuli tosi hyvä mieli tästä ja sellainen olo, että meidän perhe on juuri tällaisena tervetullut mukaan seurakunnan toimintaan, vaikka siis nyt on kyse ihan vain lasten päiväkerhosta. Näköjään tällaiset muutokset ovat myös lähinnä kiinni haluamisesta: terveydenhuollossa ketään ei kiinnosta päivittää niitä lomakkeita, eikä meidän perhe edelleenkään niihin sovi. Pojat ovat nyt käyneet kerhossa kohta vuoden. Ja ollaan tykätty kaikki aivan hirveästi! Mitään ongelmia liittyen meidän perheeseen ei ole ollut missään tilanteessa. Ja pakko mainita, että tuo kerho on kyllä todella laadukkaan oloista toimintaa muutenkin. 

Pojat aloittivat myös uudelleen muskarissa pienen tauon jälkeen, muuton myötä uudessa paikassa. Muskari on sellaiseen aikaan, että mä aina hoidan viemisen (bussilla), välillä vaimo tulee työmatkalla hakemaan koko porukan autolla kotiin. Mä esittelin heti muskariopelle itseni poikien äitinä, ja se varmasti oli oletuskin kun heitä aina paikalle tuon. Vaimo oli myös paikalla heti toisella kerralla ja esitteli itsensä poikien toisena äitinä. Tämä oli vähän herättänyt hämmennystä, mutta me ajateltiin, että homma olisi kuitenkin selvä. Vaan eipä ollutkaan. Muskariope oli jotenkin tästä päätellyt, että vaimo on poikien äiti, ja mä olen joku sidekick. Monen kuukauden jälkeen kun vaimo oli meitä hakemassa muskarista, opettaja oli alkanut vaimolle puhua miten hän oli alkuun olettanut että mä olen poikien äiti eikä hän. Vaimo oli sitten rautalangasta vääntänyt, että me ollaan molemmat poikien äitejä. Tästä oli seurannut suuri hämmennys, että miten niin, siis kumpi teistä nyt on äiti. No molemmat. Kaikesta huolimatta ja hämmennyksestä huolimatta suhtautuminen on kuitenkin ollut myönteistä. Kaapista ulostulemisen opetus numero 1 on kuitenkin: Tee asiat niin selviksi, että ihmiset ihan varmasti tajuavat ne. 

Isommat pojat ovat jo talvella puhuneet, että haluaisivat pelata jalkapalloa. Välillä se on unohtunut, mutta aina siihen on palattu uudestaan. Ja joku aika sitten ajateltiin, että kai he voisivat sitä mennä kokeilemaan. Otetttiin tuosta jalkapallosta sellainen juttu, että se on jotain mitä mä teen isompien poikien kanssa. Vaimo sitten taas saa sillon kahdenkeskeistä aikaa Pikku-J:n kanssa. Mä olen siis hoitanut toistaiseksi kaikki siihen liittyvän. Kyseisessä seurassa on tapana, että lapset saavat kokeilla kuukauden, ennen kuin maksut alkavat pyöriä. Kun tuo kuukausi tuli täyteen, mä kävin juttelemassa maksu- ja muista asiaoista. Edellisestä viisastuneena samalla löin sitten suoraan kortit pöytään, että pojilla on kaksi äitiä, eikä isää. Myös täällä vastaanotto oli myönteinen ja oltiin tyytyväisiä, että asia kerrottiin heti suoraan. 

On jotenkin hassua aloittaa ihan uusi kierros tässä kaapista tulemisessa. Sitä kun ei ole tarvinnut vuosiin juurikaan tehdä. Toisaalta koen, että tämä on myös tärkeää tehdä, ettei tule tilanteita mitkä olisivat lapsille hankalia tai hämmentäviä. Ja onneksi vastaanotto on toistaiseksi ollut tosi myönteistä.