Oon joskus aikaisemminkin kirjoittanut siitä, miten mulla on ollut krooninen vauvakuume viimeiset kolmekymmentä vuotta (ainakin). Ehkä poikien syntymä sitä hetkellisesti vaimensi, mutta kokonaan se ei ole hävinnyt missään kohtaa. Alunperin vaimon kanssa puhuttiin, että tehdään kaksi lasta. Tai no, eihän niitä lapsia niin vaan tehdä, ne saadaan. Kaksi lasta kuitenkin oli alkujaan toiveissa. Oltiin myös puhuttu pienestä ikäerosta, mutta toki oltiin myös alunperin ajateltu, että ikäeroa olisi ollut vähän enemmän kuin minuutti. Toki koko tilanne muuttui siinä kohtaa, kun kuultiin että meille tuleekin heti kerralla nuo kaksi toivomaamme lasta. Jonkun aikaa mentiinkin sillä ajatuksella, että meidän perhe on nyt tässä. Poikein kasvaessa huomasimme kuitenkin vaimon kanssa aina välillä leikkivämme ajatuksella, että pitäisikö sitten tehdä vielä yksi lapsi. Vaimo totesi aina välillä ohimennen, että kyllä vähän kutkuttaisi ajatus, että tehtäisiin vielä yksi lapsi. Siis yksi. Ei kahta kerralla vaan yksi. Ja kieltämättä tuo ajatus kutkuttaa muakin. Kun ollaan jo selvitty esikoiskaksosten vauva-ajasta, miten helppoa olisi siihen verrattuna yhden vauvan kanssa. Toki lapsissa on eroja ja nyt meillä olisi vauvan lisäksi vielä pojatkin arjessa häärimässä. Mutta kyllähän se E-poikakin aikanaan huusi yötä päivää ensimmäiset seitsemän kuukautta, mistä selvittiin. Ja yhden vauvan kanssa kädet riittäisivät aina. Joten vähemmästäkin sitä alkaa ajatuksella leikkiä. 

Jossain kohtaa alettiin sitten ihan vakavasti pohtimaan, että pitäisikö ihan tosissaan lähteä miettimään sitä kolmannen lapsen mahdollisuutta. Kuitenkaan meistä kukaan ei tästä enää nuoremmaksi tule, ja mitä kauemmin lasten hankkimista lykkää, sitä vaikeammaksi se todennäköisesti tulee. Pyöriteltiin ajatusta pitkään ja hartaasti, joka suunnalta. Toisaalta ollaan äärettömän onnellisia jo näistä kahdesta lapsesta, mitä meillä on. Ja toisaalta meidän säästöt menivät aikaan aika pitkältä poikien tekemiseen, eikä tässä kotihoidontuella juurikaan jää rahaa säästöön. Joten olisiko sitten parempi keskittyä näihin kahteen jo olemassa olevaan lapseen? Ja mites sitten se luovuttaja, olisiko sitä mahdollista saada käytettyä saman luovuttajan sukusoluja, kuin pojillekin? Ja olisiko sillä väliä, jos pojilla ja mahdollisella pikkukolmosella olisi eri luovuttajat? Entä miten me jaksettaisiin taas valvoa ja aloittaa vaipparalli alusta? Olisiko siinä sitten aikaa parisuhteelle, kun tuntuu että nytkin sille on välillä vaikeaa löytää aikaa? Ja miten sitä sitten jaksaisi hoidot kahden pienen lapsen kanssa ja miten sellaisen saisi edes ylipäätään käytännössä järjestymään, etenkin kun meillä on vain yksi autokin ja lähin klinikka on Tampereella reilun sadan kilometrin päässä? 

Pohdittiin aikamme asiaa ja päädyimme siihen, että kävimme klinikalla juttelemassa mahdollisuuksista, näin alkuun ihan yleisesti. Lääkäri oli sama tuttu, jonka luona kävimme silloin, kun poikiakin tehtiin. Ensimmäiseksi selvisi, että jos päättäisimme lähteä hoitoihin, psykologin käyntiä ei enää tarvittaisi, koska olemme siellä jo kertaalleen ennen poikia käyneet. Kuitenkin jos päättäisimme aloittaa hoidot, koko homma pitäisi aloittaa siitä, että imetyksen pitää olla loppunut vähintään kahta kuukautta aikaisemmin. Kun menimme klinikalle olimme jo vaimon kanssa päättäneet, että koska meillä on jo kaksi lasta emme lähde enää mihinkään pitkään pitkällisiin hoitoihin. Ensinnäkin siksi, että tällä kertaa meillä ei ole samalla tavalla laittaa rahaa hoitoihin ja toisaalta kun miellä jo nuo kaksi on, emme halua kuluttaa liikaa aikaa ja energiaa hoitoihin. Käytännössä tämä siis tarkoittaisi, että jos päätämme lähteä vielä sitä pikkukolmosta yrittämään, kyse olisi korkeintaa inseminaatiosta, mutta ei enää ivf:stä. Kun kyselimme luovuttajasta lääkäri lupaili, että voidaan selvitellä mahdollisuutta siihen, olisiko mahdollista saada saman luovuttajan sukusoluja, joista pojat ovat saaneet alkunsa. Päädyimmekin siis siihen, pohdimme asiaa ja olemme myöhemmin yhteydessä klinikalle, mitä päätämme tehdä. Ja tietysti sitä ennen pitää olla tarpeeksi pitkä aika imetyksen lopettamisesta. 

Pallo jäi siis vielä ilmaan. Vaikka enää tässä iässä ei kannatakaan aikailla, meillä ei kuitenkaan ole kiire. Parempi että tällaisia päätöksiä pohditaan ensin huolellisesti ja meidän kaikkien kannalta. Aika sitten näyttää, päätämmekö lähteä vielä pikkukolmosta meille yrittämään.