Oon varmaan jotenkin päästäni vialla, mutta mulla on vauvakuume. Tai no, mulla on tainnu kyllä olla krooninen vauvakuume viimeiset 30 vuotta. Ensimmäisen kerran poikien syntymän jälkeen vauvakuume iski jo joskus kesällä. Silloin liitin sen hyvin vahvasti siihen tilanteeseen ja haikeuteen, kun meillä ei yhtäkkiä enää ollutkaan vauvoja, vaan pari taaperoa. Silloin ajattelin, että eiköhän tämä akuutti mielenhäiriö mene ohi, kunhan aikaa vähän kuluu. Ja välillä se jo helpottikin. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että kyllä se vauvakuume on ja pysyy. 

Me puhuttiin vaimon kanssa alunperin kahdesta lapsesta, jotka oli ajatus tehdä kohtalaisen pienellä ikäerolle. No, juuri niinhän siinä sitten kävikin. Tosin me oltiin lähtökohtaisesti ajateltu, että se pieni ikäero olisi ollut vähän enemmän, kuin minuutti. :D Nyt sitä on kuitenkin aina välillä huomannut leikkivänsä ajatuksella, mitäs jos tehtäisiin yksi vielä. Jos ihan käytännön tasolla lähtee perheenlisäystä miettimään, niin se ei lopultakaan ole mitenkään yksinkertainen asia. Ensinnäkin, mistä me tehtäisiin rahat lähteä uudestaan hoitoihin? Näin kotihoidontuella ei oikein muutenkaan pääse rälläämään. Ja miten se hoidoissa käyminen käytännössä edes onnistuisi? Matkaa klinikalle olisi edelleen se toista sataa kilometriä suuntaansa, meillä on pojat ja vain yksi auto. Onhan tässä sitten esimerkiksi sellainenkin juttu, että mä imetän edelleen. Ja nähdäkseni hoitoihin ei ole mitään asiaa niin kauan, kuin imettää. 

Helppoa on haaveilla vielä yhdestä vauvasta. Mutta sitten jos asiaa lähtee miettimään vielä pidemmälle, siinä ei ole enää mitään helppoa. Ja toisaalta, me ollaan nyt jo niin äärettömän onnellisia siitä, että meillä jo kaksi lasta. Vauvakuume on kuitenkin  tavattoman vahva tunne, ja se on hankala kokonaan sivuuttaakaan. Onneksi tätä asiaa ei tarvitse päättää tänään. Ja niin kauan kuin ei ole mitään päätöstä tehty mihinkään suuntaan, mä voin ihan rauhassa leikkiä ajatuksella vielä yhdestä vauvasta. Tai kahdesta. Kuka niitä nyt niin tarkkaan laskee. ;)