Otsikko kertoo jo ihan kaiken. Ei ole helppoa äiti. Ja vaikka välillä tuntuukin, että menee ihan kivasti, niin silti on niin paljon asioita, mitkä voisi tehdä paremmin. Liian usein sitä syyllistää itseään milloin mistäkin: välillä tuntuu ettei jaksanut olla tarpeeksi kärsivällinen ja toisinaan taas olisi pitänyt viheltää peli poikki jo aikaisemmin. Äitiyteen kuuluu kiinteästi myös tuo jatkuva riittämättömyyden tunne. Niin valtavasti kuin rakastankin lapsiani ja niin äärettömän onnellinen kuin tästä kaikesta olenkin, ei silti ole helppoa olla äiti. Joka päivä joutuu kuitenkin käymään niin paljon, niin ristiriitaisia ja vaikeita fiiliksiä läpi. 

Ylipäätään ei ole helppoa olla äiti. Ja ei varsinkaan monikkoperheessä. Siinä kun se riittämättömyyden tunne on läsnä joka päivä. Musta on usein tuntunut (ja tiedän että monet monikkoäidit jakavat tämän filliksen kanssani), etteivät monet yhden tai kahden eri ikäisen lapsen vanhemmat oikeasti ymmärrä, millaista on kahden samassa kehitysvaiheessa olevan lapsen kanssa. Ajatellaan nyt vaikka jotain eroahdistusta. Onhan se rankkaa jos yksikin lapsi huutaa äidin perään. Mutta kelatkaa nyt sitä fiilistä ja riittämättömyyden tunnetta, kun istut paskalla ja kaksi taaperoa huutaa naama sinisenä koko sen armaan ajan oven takana (ja ovi on pakko laittaa kiinni, koska vessaan päästessään tunkisivat pytyllekin syliin). Kun tulet vessasta, menee seuraavat puoli tuntia että saat taas tilanteen rauhoittumaan. Ja luonnollisesti kumpikin omalla huudollaan ruokkii toisen huutoa. Musta olisi hirveen kiva, jos voisin vaan päivät pitkät leikkiä poikien kanssa ja pitää heitä sylissä. Mutta fakta on, että esimerkiksi ruokaa on pakko tehdä. Ja pahimmillaan silloin kumpikin saattaa roikkua huutaen jalassa kiinni. Meillä kannetaan paljon, ja välillä oon yksin ollessani kantanut toista poikaa edessä ja toista takana. Nyt vaan ovat jo niin isoja, etten enää uskalla tehdä ruokaa kun jompikumpi on kannossa etupuolella. Ja vain toista ei voi ottaa kantoon, koska sillon se jota ei kanneta huutaa kahta kauheammin. Jatkuvasti siis joutuu kohtaamaan sen oman riittämättömyytensä. Mä silti ajattelisin, että sitä kokevat kaikki. Tärkeää kuitenkin on, miten asiaan ja niihin omiin vaikeisiinkin tunteisiin suhtautuu. Vaikka usein onkin paskamutsi-fiilis, mä kuitenkin pohjimmiltani uskon, että olen paras äiti omille lapsilleni. Tai ainkin tarpeeksi hyvä. 

Mutta jos on vaikeaa olla synnyttänyt äiti, niin vielä vaikeampaa on olla naisparissa se ei-synnyttänyt tai sosiaalinen äiti, mitä nimitystä näistä arjen sankareista sitten käytetäänkin. Itse ajattelen, että myös nuo ei-synnyttäneet äidit ovat ihan yhtä paljon äitejä, kuin synnyttäneetkin. Ensimmäinen hankaluus on, että ympäristö ei valitettavasti osaa aina mieltää heitä lastensa äideiksi. Aika julmaa, että äidit joutuvat jatkuvasti selvittämään, mikä heidän suhdteensa on heidän omiin lapsiinsa. Asiaa helpottaa huomattavasti, kun perheen sisäinen adoptio on voimassa ja koko porukalla on sama sukunimi. Synnyttäneen äidin on helppo luoda tuollainen "perinteinen" äitisuhde lapsen kanssa, mikä tulee jo ihan siitä, että on lapsen kanssa kotona ja mahdollisesti myös imettää (jos siis oletuksena on, että ei-synnyttänyt äiti käy töissä). Tällöin ei-synnyttäneelle äidille muodostuu helposti vähän samanlainen suhde lapseen, kuin isälle. Paitsi että nyt kyseessä on äiti, eikä isä. Ehkä suomalaisessa äijäkulttuurissa on luontevaa, että lapsi menee kolhuineen ja murheineen äidin luo. Ja ehkä joku isä tästä on harmissaan, mutta tätä saatetaan pitää silti luonnollisena. Jos lapsen kehitystä ajattelee, on toki luonnollista että lapsi hakee lohtua siltä, joka häntä ensisijaisesti hoivaa. Se ei kuitenkaan poista sitä asiaa, että lapsi hakee lohtua äidiltä, eikä äidiltä. Ja nyt joku sanoo, että hei toi nyt on ihan luonnollista ja juuri noin sen kuuluukin mennä. Ja toki näin onkin. Mutta se ei poista sitä asiaa, että ei-synnyttänyt äiti on myös äiti, ei isä. Ei-synnyttäneet äidit joutuvat siis aivan eri tavalla luomaan äitisuhdetta lapsen kanssa, kuin synnyttäneet. Kaiken tämän lisäksi ei-synnyttänyt äiti joutuu käymään läpi kaikki ne samat paskamutsi- ja muut fiilikset, mitä synnyttänyt äitikin. Ei todellakaan ole helppoa olla ei-synnyttänyt äiti. 

Toisaalta, näin sateenkaarimonikkoperheessä on ehkä hieman helpompi olla ei-synnyttänyt äiti, kuin sellaisessa perheessä, missä lapset syntyvät yksi kerrallaan. Muistan kuulleeni jostain tutkimuksesta, jonka mukaan monikkoperheissä lapset kokevat, että heillä on läheisempi ja tasavertaisempi suhde molempiin vanhempiin, verrattuna perheisiin jossa lapset syntyvät yksi kerrallaan. Monikkoperheessä kun on alusta asti molempien vanhempien kädet ja syli täynnä. Ja tällöin myös ei-synnyttäneen vanhemman on helpompi lähteä luomaan omannäköistä suhdettaan lapsiin heti syntymästä lähtien, siitäkin huolimatta että synnyttänyt äiti imettäisi ja olisi lasten kanssa kotona. Meillä vaimo esimerkiksi kantaa poikia mielellään. Ja kun noita on kaksi, siinä on aina kannettavaa meille molemmille. 

Äitiys on vaikea laji, biologiasta riippumatta. Äitiys on haastavaa, välillä jopa raastavaa. Ja kuitenkin, äitinä oleminen on aivan kertakaikkisesti mahtavinta ja siisteintä ikinä! Äitiys on jotain, mitä mä en edes pysty vertaamaan mihinkään, mitä aikaisemmin olen kokenut. Äitinä oleminen on vaan niin parasta! <3