Vaikka me käytiin vaimon kanssa hyvinkin perustavaa laatua olevia kasvatuskeskusteluja jo ennen kuin pojat olivat edes tulollaan, me ei tunnustauduta minkään tietyn koulukunnan edustajiksi. Alusta lähtien ollaan toimittu sen mukaan, mikä ollaan koettu viisaimmaksi tai toisaalta meille sopivimmaksi tai luontevimmaksi. Mitä vanhemmiksi pojat kasvavat, sitä selvemmin on myös tullut näkyviin, että kyllä ne taitavat melko pehmeitä olla nuo arvot meidän kasvatuksen taustalla. 

Mä jotenkin ajattelisin, että sen sijaan, että puhutaan tavasta kasvattaa, voisi puhua vaikka ihan vaan tavasta olla lasten kanssa. Meidän arjelle antaa leimansa hyvin selvästi lapsentahtisuus. Lapsentahtisuudelle ei kai ole olemassa mitään selkeää määritelmää, mutta yritän nyt jotenkin selvittään, miten itse ymmärrän lapsentahtisuuden. Mulle lapsentahtisuus on lyhyesti sanottuna sitä, että lapsi alusta asti nähdään yksilönä ja perheen jäsenenä, ja häntä myös kohdellaan sellaisena. Mulle lapsentahtisuus on sitä, että lapsen tarpeet ja viestit huomioidaan mahdollisimman nopeasti ja niihin myös reagoidaan. Molemmat pojat ovat alusta asti saaneet olla omanlaisiaan ja heidän erilaisia rytmejään tai tapoja toimia on pyritty noudattamaan. Toinen pojista on esimerkiksi selvästi aamu-unisempi, ja hän saa nukkua aamuisin pidempään; vastaavasti hän nukkuu sitten lyhyemmät päikkärit. Toinen pojista nousee sitten taas kukonlaulun aikaan ja hänestä on selkeästi kasvamassa pieni nautiskelija. Hän tykkää selvästi syödä rauhassa ja nautiskellen, eri ruokiin ja makuihin rauhassa tutustuen, siinä missä toinen mättää nopeasti lautasensa tyhjäksi. Toinen pojista on myös selvästi ujompi, ja hän saa olla sellainen siitäkin huolimatta, että toinen pojista on jo kahden minuutin jälkeen meille tulleen vieraan sylissä istumassa. Lasten viesteihin ja tarpeisiin vastaaminen muuttuu luonnollisesti sitä mukaan, kun lapset kasvavat. Tärkeää se kuitenkin on, lasten iästä riippumatta. Toki meilläkin lapset joskus huutavat, ja monikkoperheessä joskus voi joutua huutamaan tovinkin, jos vaikka äidillä on toisen pyllynpesu juuri meneillään. Meillä ei kuitenkaan ehdoin tahdoin anneta lapsen huutaa. Mä ajattelen että lapsella, vähän isommallakin, on joku syy huutoon. Vanhemman tehtävä taas on selvittää syy huutoon ja auttaa lasta poistamaan tuon huudon syy. Vauvaikäisellä huudon syitä on selvästi vähemmän kuin taaperolla, joka jo selvästi saattaa osoittaa mieltään, kun harmittaa. Taapero voi jo huutaa jo enemmän tai vähemmän aiheesta. Joku syy taaperollakin kuitenkin huudolle ja kiukulle on. Lapsi ei ole paha, ilkeä tai manipuoloiva ja huuda vain kiusallaan. Kiukku voi liittyä uhmaan (tai muuhun kehitysvaiheeseen), mutta oma tarkoituksensa se on uhmallakin. 

Mä oon pyrkinyt imettämään poikia niin lapsentahtisesti, kuin se vain on kaksosten kanssa ollut mahdollista. Uskaltaisin väittää että aivan täysin lapsentahtinen imetys ei ole kaksoten kanssa mahdollista; jos nyt vaikka toisella on niskakakka ja toinen haluaa tissille juuri samalla hetkellä, niin tokihan se kakka on ensin pestävä pois ja vasta sitten voi keskittyä imettämiseen. Kun on kyse kaksosista, on aina huomioitava molemmat lapset. Ja koska vauvatkin ovat yksilöitä jo ihan pienestä lähtien, molempien tarpeita on mahdoton täyttää koko ajan heti. Ei siitä mihinkään pääse, että vauvasta lähtien kaksoset joutuvat välillä odottamaan vuoroaan. Kuitenkin meillä on pyritty siihen, että kummankin pojan kohdalla heidän tarpeisiinsa vastataan mahdollisimman nopeasti. 

Perhepeti on meille kaikkein luontevin tapa nukkua. Siinä saavat ensinnäkin äidit kaikkein rauhallisimman yön, kun ei tarvitse nousta kertaakaan ylös. Pojat taas nukkuvat kaikkein rauhallisimmin, kun tietävät äitien olevan lähellä. Välillä saatan yöllä havahtua siihen, että jompi kumpi pojista kömpii ihan kylkeen kiinni, ja sitten jatketaan unia molemmat. Ja mikäs sen ihanampi aamuherätys, kuin unenlämmin taapero (kummassakin) kainalossa. Perhepedissä nukkuminen tuntuu jotenkin luonnollisimmalta. Ja nukkuvathan ne eläimetkin pentujensa kanssa. Usein myös Pirpana saattaa kömpiä sänkyyn nukkumaan, eli siinä sitten ollaan yhdessä kasassa koko porukka. 

Myös kantaminen on meille tärkeä juttu. Ja nimenomaan kantoliinoilla kantaminen, reppua meillä ei edes ole. Pojat viihtyvät liinoissa ja äideistäkin se on varsin mukavaa. Välillä myös huomaa selvästi, että jos jommalla kummalla pojista on känkkäpäivä, helpottaa kummasti jos ihan vaikka vaan heittää pojan selkään siksi aikaa, kun laittaa ruokaa. Välillä jos E-pojalla on allergioiden suhteen huonompi vaihe, hän edelleen on kaikkein rauhallisin liinassa. Liinojen kanssa ollaan myös retkeilty jonkun verran. Liinavalikoimaa ollaan toki kokoajan jouduttu päivittämään enemmän tai vähemmän taaperolaatuiseksi. Vaimolla olisi ilmeisesti taas kiikarissa joku nykyisiä paksumpi taaperoliina. Pitänee myydä pois joku noista meidän ohuemmista liinoista, että saadaan lisää taaperolaatuista tilalle. 

Nyt kun muutettiin tähän uuteen kotiin, me käytettiin vaimon kanssa jonkun verran aikaa kodin suunnittelemiseen sellaiseksi, ettei poikia tarvitse olla koko ajan kieltämässä. Tämä on kuitenkin myös heidän kotinsa, ja meidän tehtävä on tehdä tästä sellainen, että myös lapset voivat täällä touhuta vapaasti. Nykyään meillä on ainoastaan makkarissa pitkät verhot (ne on meidän lemppariverhot, mätsäävät päiväpeittoon, eikä yksikertaisesti omaa turhamaisuuttamme raaskittu luopua niistä). Muuten kaikissa ikkunoissa on sellaiset verhot, että niissä ei voi roikkua. Ja meidän ei tarvitse kieltää koko ajan, että älkää roikkuko verhoissa. Telkkari nostettiin matalalta tv-tasolta hieman korkeamman kaapin päälle: eikä tarvitse kieltää, että älkää paukuttako telkkaria. Kylppärin ovessa on turvaportti, ihan jo koska Pirpanan fasiliteetit sijaisevat siellä. Ja nyt ei tarvitse varoa, että älkää syökö kissanpaskaa ja nuolko lattiakaivoa. Siivouskaappi on lukossa, samoin roskiskaappi. Keittiön alakaapeissa ei ole mitään, millä voisi satuttaa itseään (siis teräviä keittiövälineitä tms.). Meillä on niin paljon kaappitilaa, että yksi kulmakaappi jätettiin keittiöstä ihan vaan poikien käyttöön. Toki meilläkin kielletään. Mutta meillä kielletään vain sellaisia asioita, missä joku voi loukata tai jotain mennä rikki. Mun mielestä kieltämisen perusteeksi ei riitä tuo "koska minä sanon niin". Jos lapselta kieltää jotain, pitää myös pystyä perustelemaan, miksi niin ei saa tehdä. Ja meillä yritetään aina myös pojille perustella, jos jotain kielletään. Muutamia ehdottomia sääntöjä meillä on, esimerkiksi peiliä ja ikkunoita ei saa paukuttaa, hellaa ei saa pidellä (siinä on kyllä suoja, mutta tuskin se kauan näitä pitelee), toista ei saa satuttaa, syöttötuolissa ei saa seisoa. Kaikki nämä on kuitenkin mun mielestä hyvin perusteltavissa, miksi niin ei saa tehdä. Jos juniorit tyhjentävät meidän kirjahyllyä, toki siihenkin mennään väliin. Silloin vaan lähinnä siivotaan yhdessä kirjat ja keksitään yhdessä jotain muuta kivaa tekemistä. 

Mä ajattelisin, että omat ajatukset äitiydestä ja omasta tavasta kasvattaa muuttuvat varmasti sitä mukaa, kun lapset kasvavat ja toisaalta itselle tulee lisää kokemusta siitä, mikä oikeasti toimii ja mikä ei. Se mikä varmasti ei kuitenkaan tule muuttumaan, on lapsen kunnioittaminen ja huomioiminen yksilönä. Etenkin näin monikkoperheessä tuo yksilöllisyys on tärkeää. Meillä jokainen saa olla juuri sellainen oma valloittava yksilönsä, kuin on.