Oon viime aikoina lukenut usemmasta paikasta juttua parisuhteesta lapsiperheessä. Siihen on mahtunut myös monikkovanhempien näkökulmaa. Koitanpa siis minäkin antaa oman sateenkaarevan monikkotaaperoarkinäkemykseni parisuhteesta. Mukaan mahtuu nyt taas kerran monia varsin graaveja yleistyksiä, näistä älköön kukaan loukkaantuko.

Ensinnäkin ennen lasten syntymää sitä aina varoitellaan, miten vauva-arki tappaa parisuhteen. Olen kuullut monen sanovan, että ovat puolisonsa kanssa sopineet, ettei vauvavuoden aikana erota, ei vaikka mitä kävisi. Eivätkä parisuhteet yleisesti ottaen tunnut voivan kovinkaan paksusti vauvavuoden jälkeenkään. Monet äidit puhuvat siitä, miten isät eivät osallistu riittävästi kotitöihin ja lastenhoitoon, mikä osaltaan saattaa kiristää vanhempien välejä. Tosi usein olen kuullut vauvojen ja taaperoiden vanhempien naureskelevan , että "ai mikä parisuhde?". Etenkin monikkoperheissä parisuhteista huolehtiminen tuntuu olevan haasteellista. 

Siitä ei pääse mihinkään, että jatkuva univelka kiristää välillä itse jokaisen pinnaa. Ja kun muksujen kanssa jaksaa tsempata ja olla zen, väsymyksen ja turhautumisen purkaa sitten helposti puolisoon. Univelka kärjistää jokaisessa ne huonot puolet. Ja mä sanoisin, että vauvavuosi on kyllä varsin perusteellinen matka opetella tuntemaan oma puoliso paremmin. Toisaalta samalla oppii tuntemaan paremmin myös itseään, kun ne omat ärsyttävät piirteet nousevat esiin kerta toisensa jälkeen. Ja kun perheessä jylläävät vielä kahdet hormonit, se ei ainakaan tee asioita helpommaksi. Vaimon kanssa ollaan puhumalla saatu onneksi asiat aina hyvin selvitettyä. Nykyään kumpikin jo tietää ja osaa ennakoida, milloin tai mikä toista alkaa ärsyttää, tai milloin toiselta menee hermot. Toisaalta ollaan myös opittu näkemään ne tilanteet, mistä saa riidan aikaiseksi ja opittu katkaisemaan ne ennen, kuin riita edes alkaa. Meillä ylivoimaisesti raskainta aikaa olivat ensimmäiset seisemän kuukautta, eli aika ennen kuin E-pojan allergiat saatiin selville ja hoitoon. Hän kun ei ikinä nukkunut yli kahta tuntia putkeen. Ja kun luonnollisesti myös O-poika heräili öisin (joskin paljon harvemmin), olihan tuo univelka lopulta aivan infernaalinen. Mutta niin vaan siitäkin selvittiin kunnialla. 

Väittäisin, että lapsiperheen arjessa suurin haaste parisuhteelle on kahdenkeskeisen ajan puute. Meillä on vaimon kanssa kahdenkeskeistä aikaa käytännössä vain iltaisin sen jälkeen, kun pojat ovat menneet nukkumaan. Ja silloin ollaan usein itsekin sen verran väsyneitä, että syödään iltapalaa ja mennään ajoissa nukkumaan. Poikien syntymän jälkeen me ollaan vaimon kanssa taidettu olla kaksi kertaa kahdestaan yhtään missään, molemmilla kerroilla pari tuntia keskellä päivää. Ainahan sitä on lapsenvahdeista pulaa, mutta uskaltaisin väittää, että vauvaikäiset kaksoset on paljon hankalampi saada mihinkään hoitoon, kuin yksi lapsi. Vaimon vanhemmat ovat oikeastaan ainoa hoitopaikka, mikä meillä on pojille. Ja hekin asuvat yli tunnin matkan päässä. Että ei siinä heitetä yhtäkkiä poikia mummolaan ja lähdetä käymään leffassa vaimon kanssa. Välillä on suoraan sanottuna tuntunut, että keneltäkään muulta ei viitsi edes hoitopaikkka kysyä, kun kukaan ei kuitenkaan ota kaksosia hoitoon. Meillä ei ole mitään tarvetta olla laittamassa poikia jatkuvasti hoitoon jonnekin, että sen puolesta tuo hoitopakkojen puuttuminen ei haittaa. Mutta parisuhteelle tekisi kyllä ihan hyvää, jos muutaman kerran vuodessa päästäisiin vaikka syömään kahdestaan. 

No millä sitten parisuhde pysyy hengissä vauva-/taapero-/monikkoarjessa? Mä sanoisin, että kyse on paljolti puhumisesta, kuuntelemisesta, ja sitten niistä arjen pienistä huomionosoituksista. Meillä on ollut vaimon kanssa viime keväästä lähtien tapana, että perjantai-iltaisin katsotaan yhdessä Hercule Poirot. Aina ollaan siihen sitten kehitetty vielä jotain pientä naposteltavaakin. Tää on pieni asia, mutta kuitenkin jotain, mitä me tehdään säännöllisesti kahdestaan. Jos on oikein väsynyt ja vettäkin sataa, kyllähän se piristää päivää jos vaimo tuo kauppareissulta tuliaisina Kismetin, missä lukee "Rakkaalle". Tai kun hääpäivänä vaimo tuli töistä kotiin kukkapuskan kanssa. Nää on pieniä juttuja, mutta arjen kiireen keskellä sitäkin tärkeämpiä ja arvokkaampia. Kosketus on myös tärkeä juttu. Ja se voi olla niinkin pientä, että toisen ollessa pojan kanssa pyllypesulla, sitä hellästi koskettaa toista viedessään lisää pyyhkeitä kun kakkaa on jokapaikassa. Tai se, että vaimo töistä tullessaan tule antamaan pusun. Mitä näitä nyt on. 

Miten meillä sitten menee? Sanoisin, että lähtökohtaan nähden oikein hyvin. Joo, ollaan väsyneitä ja kahdenkeskeistä aikaa ei juuri ole. Tällöin nuo arjen pienet jutut nousevatkin entistä suurempaan arvoon. Yksi meille tärkeä juttu on huumori. Säännöllisesti kysyn vaimolta, miksi ihmeessä hän edes meni mun kanssa naimisiin, kun mulla on oikeasti tooodella huonot jutut. Mitähän se sitten vaimosta kertoo, kun hän kuitenkin jaksaa niille nauraa yhä edelleen (taitaa muuten olla ainoa). Yhdessä hölmöily on meille tärkeää ja tekee oikeasti ihan hyvää. Molemmat meistä myös tietävät, että jossain kohtaa me ehkä saadaan taas nukkua kokonaisia öitä, ja päästään ehkä säännöllisesti kahdestaan jonnekin. Ja tuo on muuten itse asiassa myös tärkeä juttu: se että pystyy ajattelemaan itsensä toisen kanssa joskus tulevaisuudessa. Mä pystyn hyvin näkemään itseni vaimon kanssa vielä muutaman kymmenen vuoden päästäkin. Siellä me sitten yhdessä kannellaan lastenlapsia kantoliinoissa ja he leikkivät taaperokärryllä, mikä ollaan meidän poikien taaperoajasta muistona säilytetty.