Onhan tää kesä ollut oikeesti aika surkea. Siis ilmojen puolesta. Viime kesänä näihin aikoihin muistan miten hikoilin ja imetin hirveillä helteillä. Tänä vuonna tuntuu, ettei kesä ole oikein kunnolla vielä edes tullut. Mutta toisaalta, poikien kanssa on kyllä ehkä ollut hieman helpompi liikkua ja touhuta, nyt kun niitä hirveitä helteitä ei ole ollut. 

Toki ollaan paljon vietetty aikaa puistoissa ja serkkujen hiekkalaatikolla viileästä kesästä huolimatta. Keinuminen on ihan poikien lempipuuhaa, mutta myös liukumäki on aika hitti. Ja tietenkin hiekkaa on tultu syötyä jokunen kilo. Hyvinhän pojat saavat aikanasa kulumaan myös ihan vaan nurmikolla ruohoa tutkiskellen. Eihän siitä mihinkään pääse, eivät nuo pienet mitään kummallisia leluja tarvitse, vaan hyvin viihdyttävät itseään vaikka kävyillä. 

Nyt kun vaimo on myös lomaillut ja ehtinyt viettämään enemmän päivisin aikaa meidän kanssa, ollaan myös liinailtu enemmän. Kun pojat olivat pieniä, kokeiltiin muutamaan kertaan sellaista sidontaa, että molemmat olivat samassa liinassa. Se ei kuitenkaan jotenkin tuntunut meille sopivalta, varsinkaan yhtään pidempiaikaiseen kantamiseen. Ja nykyään ovat tietysti jo sellaisia jötkäleitä, ettei heitä samaan liinaan saisikaan. Toki molemmat voisi ottaa tandemina kantoon niin, että toinen poika selkään ja toinen eteen. Ollaan kuitenkin tultu siihen tulokseen, että kun lapsia ja äitejä on kaksi, on kaikkien kannalta mukavampi, jos mä kannan toista ja vaimo toista poikaa. Pikkuvauva-aikaan käytettiin triikooliinoja ja jossain kohtaa siirryttiin sitten kudottuihin liinoihin. Alkuun pojat kulkivat etupuolella, mutta nykyään on kaikkein helppo heittää heidät selkään. Kantaminen selässä on muuten selvästi edessä kantamista kevyempää. Selästä pojat myös näkevät eteenpään, jolloin säästytään pyörimiseltä ja suoristelulta liinassa. 

Silloin kun niitä aurinkoisia päiviä on ollut, ollaan siis välillä pakattu pojat ensin autoon ja ajettu joko läheiseen kansallispuistoon tai muille luontopoluille. Siitä ollaan sitten otettu pojat kantoon ja lähdetty patikoimaan. Nykyään ollaan tehty jo vähän pidempiä retkiä, ollaan siis oikein otettu eväät mukaan koko porukalle (koska retkellä tärkeintä on hyvät eväät). Eväitä on sitten mukava mutustella vaikka luontotornissa, lintuja ja muita eläimiä ihmetellen. Kyllähän tuo luonnossa liikkuminen on aivan loistava koko perheen yhteinen juttu. Musta on ihanaa, kun päästään sen verran kauas sivistyksestä, ettei liikenteen taustahäly tai muukaan meteli enää kuuluu ollenkaan. Ainoat äänet on tuulen humina ja lintujen laulu. Jos pojat sattuvat nukahtamaan selkään, me ollaan myös vaimon kanssa tavallaan kahdestaan. Siinä sitten keskellä ei mitään on hyvä antaa aikaa toiselle. Ja toisaalta kun pojat heräävät, he ovat aivan eri tavalla lähellä ja mukana, kuin esimerkiksi silloin, kun ovat rattaissa. Siinä kävellessä voi sitten helposti jutella liinassa olevalle pojalle, mitä kaikkea sitä näkyy ja yhdessä ihmetellä lunnon ihmeitä. Myös näin kun kantaa yhtä lasta, juuri häntä pystyy huomioimaan juuri sillä hetkellä eri tavalla. Ja vaikka ollaankin koko perhe yhdessä liikkeellä, kuitenkin sitä pystyy enemmän huomioimaan ja olemaan läsnä juuri hänelle, joka liinassa sillä kertaa on. Vaikka kaksosista onkin kyse, me kuitenkin pidetään tosi tärkeänä sitä, että pojat saavat myös omaa aikaa yksin jomman kumman äidin kanssa. Ja liinaillessa se melkeinpä onnistuu, vaikka yhdessä ollaankin liikkellä.