Pojat on kohta 10 kuukautta vanhoja. Viime viikkoina musta on alkanut jotenkin tuntumaan, että ihan kuin tämä arki alkaisi jo vähitellen helpottaa. Toki kiirettä pitelee edelleen. Se kiire vaan tuntuu muuttuvan joka päivä. Alkuun kaikki aika meni imettämiseen, vaipanvaihtoon ja nukuttamiseen, kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja vaati opettelua. Nykyään päivissä on selkeä rymi ja rutiinit, ja päivien kulku on ainakin jossain määrin ennakoitavissa ja suunniteltavissa. Nykyään kiire on kuitenkin aivan erilaista, kuin aluksi. Tällä hetkellä kiire muodostuu lähinnä touhukaksikon vahtimisesta. Heidän ollessaan hereillä sitä kun ei voi käytännössä kääntää selkäänsä hetkeksikään. Niinhän sitä luulisi, että kun nousee seisomaan ja oikein kurottelee, yltää kaikkeen siihen, mikä pientä ihmistä kiinnostaa. Mutta ehei, se oli vasta alkusoittoa. Nykyään meillä nimittäin myös kiipeillään. Siis vaikka lelujen, tyynyjen, lelulaatikon tai veljen päälle. Oon aikaisemminkin maininnut tästä palikkakärrystä. Stereot ovat nyt keksineet, että koska siinä on pyörät alla, sen voi työntää vaikka sohvapöydän viereen, kiivetä päälle ja ylettyä paremmin kurkottelemaan pöydällä olevia asioita. Ja kun se kordinaatio ei luonnollisesti ole vielä ihan täydellinen, niin onhan tuossa katastrofin ainekset olemassa. Siihen on pakko tottua, että vaikka miten vahtisi, niin kuitenkin vähän väliä jompikumpi muksauttaa  itseään milloin mihinkin, komean huudon saattelemana. Eihän siltä voi välttyä millään. Me ei kuitenkaan haluta teljetä lapsia esim. leikkikehään, niin kätevää kuin se ehkä olisikin. Mun mielestä lapsen kuuluu saada tutkia ja touhuta. Siinähän sitä sitten oppii, sekä ympäristöstä että siitä oman kehon hallinnasta. 

DSC_1158-2.jpg

Vaikka nykyään poikia pitääkin vahtia aivan eri tavalla kuin ennen, se mikä tätä arkea kuitenkin huomattavasti helpottaa on, ettei heitä enää tarvitse koko ajan viihdyttää. Tai toisaalta, ei tarvitse koko ajan olla kääntämässä vaikka takaisen selälleen, kun toinen kääntyy toistuvasti mahalleen ja sitten hermostuu, kun ei jaksa pitää päätä ylhäällä. Pojille on selvästi seuraa toisistaan. Yhdessä saattavat pitkään touhuta, välillä kunnon kikatuksen saattamana; mikä lie taas on niin hauskaa. Välillä touhuilevat myös ihan yksinään, mutta selvästi useammin yhdessä. Toisaalta sitten taas pojat myös nauttivat suunnattomasti siitä, kun joku aikuinen heidän kanssaan puuhastelee. Lukeminen on aivan ehdoton ykkössuosikki, mutta kyllä palikkaleikitkin huippuja ovat. Jos pojilla on hyvä leikki kesken, voi joskus jopa onnistua vaikka laittamaan pyykit kuivumaan heidän olleessaan hereillä, kunhan joka sukan jälkeen kurkistaa, että leikki jatkuu edelleen. Keittiötouhuja taas tehdään usein poikien kanssa yhdessä. Yleensä se tapahtuu ennen tai jälkeen syömisen. Usein saattaa olla niin, että ruokailun jälkeen pojat jäävät vielä mutustelemaan maissinaksuja, jolloin mä ehdin vaikka tiskaamaan ja siivoamaan keittiön. Joskus taas laitetaan yhdessä ruokaa niin, että pojat istuvat syöttötuoleissa ja tutustuvat kauhoihin, kapustoihin ja muihin keittiövälineisiin, sekä imeskelemällä että keittiön pöytään paukuttamalla. 

En mä tätä arkea vauvaikäisten kaksosten kanssa helpoksi väitä, mutta kuitenkin mä nautin tästä aivan suunnattomasti. Oikeastaan nautin tästä päivä päivältä yhä enemmän. Toki välillä on raskaampia päiviä, mutta ei kuitenkaan niin raskasta, että oma jaksaminen olisi oikeasti koetuksella. En kuitenkaan hetkeäkään ihmettele, miten jotkut äidit väsyvät. Ja onneksi silloin on apujakin kotiin mahdollista saada. Meillä ei vielä tähän mennessä käynyt mitään ylimääräisiä kotiapuja. Mutta alusta asti ollaan pidetty se ajatus mielessä, että jos tiukka paikka tulee, sitä apua voi ja pitää pyytää. Voin olla väärässäkin, mutta luulisin tässä saattavan auttaa jo pelkästään sen, kun tiedostaa sen mahdollisuuden, että joskus arki voi käydä niin raskaaksi, että on parempi pyytää esimerkiksi perhetyöntekijää käymään. Tällöin sitä ei tavallaan aja itseään liian ahtaalle. 

Mä harrastan jonkun verran erilaisissa kaksos- ja muissa lapsiaiheisissä keskusteluryhmissä roikkumista. Siellä törmää aina tämän tästä siihen, että neuvolassa terkkari on ottanut puheeksi äidin jaksamisen tai parisuhteen ja jos niissä on ollut ongelmia, ollaan sitten neuvolan kautta käynistelty selvittelyt kotiavun saamiseksi. Mulla on usemmalla (hetero)kaverilla samanikäisiä lapsia, kuin miedän pojat. Heiltä kyseltiin jo odotusaikana jaksamisesta ja parisuhteesta, ja sama on jatkunut nyt lasten synnyttyäkin. Me ollaan perheenä oltu neuvolajärjestelmän ja julkisen terveydenhuollon asiakkaina kohta puolitoista vuotta. Sinä aikana me ollaan täytetty yksi vanhemmuuden voimavaroihin liittyvä kysely, mitä ei kuitenkaan käyty millään tavalla läpi. Missään kohtaa meiltä ei ole kyselty jaksamisesta, tai mitä meidän parisuhteelle kuuluu. Ja me ollaan kuitenkin asioitu esimerkiksi useamman terveydenhoitajan kanssa, joten tässä ei ole kysymys edes yksittäisestä terveydenhuollon työntekijästä. Mä uskallan väittää, että koska me ollaan sateenkaariperhe, ammattilaisilla on myös määrätty kynnys kysyä meiltä mistään muusta, kuin lasten voinnista. Ja jos nyt ihan oikein muistan, vastaavia kokemuksia on sateenkaariperheillä yleensäkin: ammattilaiset eivät uskalla kysyä parisuhteesta (eivätkä varsinkaan seksistä). Itse toivoisin, että terveydenhuollossa meihin suhtauduttaisiin kuten kaikkiin muihinkin perheisiin. Ja toisaalta, myös meidän perheellä on oikeus siihen, että joku kysyy miten meillä menee ja jaksetaanko meidän arjessa. Neuvolajärjestelmän tarkoituksena on ymmärtääkseni olla joka tavalla lapsiperheiden tukena. Vaikka poikien fyysistä  vointia siellä onkin kiitettävästi seurattu, mitään sosiaalista tukea me ei sieltä olla saatu. Ja hassulta tämä tuntuu siksi, että samaan aikaan sitten taas heteroperheet saavat aivan erilaista kohtelua, heiltä kysellään asioista ja niihin tartutaan herkästi. 

Onneksi meidän arjessa, jaksamisessa ja parisuhteessa ei ole mitään suurempia ongelmia. Mutta entä sitten jos olisikin? Eikö mulla sateenkaariperheen äitinä olisi aivan samanlainen oikeus siihen, että neuvolassa joku kyselee mun jaksamista ja mä saisin pillahtaa itkuun, niin kuin kaikki muutkin. Toisen kautta ajateltuna, kun kerran neuvolassa ei asioista kysellä, ei myöskään tee mieli oma-alotteisesti alkaa kuulumisia kertomaan. Ja siinä sitä sitten ollaan: sateenkaariperheenä järjestelmässä, mutta ei kuitenkaan täysin mukana siinä. Sateenkaariperheet ovat kuitenkin ennen kaikkea lapsiperheitä ja niissä on aivan samoja ongelmia, kuin muissakin lapsiperheissä. Sateenkaariperheiden määrä myös kasvaa koko ajan hurjaa vautia. Eikö siis olisi ihan paikallaan, että julkisessa terveydenhuollossa uskallettaisiin vähitellen kohdata myös sateenkaariperheet ennen kaikkea lapsiperheinä.