Tyyppien odotukseen, syntymään ja elämän ensimmäiseen puoleen vuoteen on mahtunut hurjasti mahtavia ja ikimuistoisia hetkiä. Ja koko ajan nuo meidän elämän pienet suuret ihmeet tarjoilevat meille lisää tähtihetkiä. Yhden ikimuistoisen hetken meille järjesti O-poika tässä joitakin päiviä sitten. Olin jo samaisena aamuna kuunnellut, että ihan kun tuo poika mukamas sanoisi jotain. Saman huomasi myös vaimo. Lähdettiin siitä sitten mummolaan, ja siellä todistajien läsnäollessa O-poika totesi useamman kerran selvästi ja kirkkaasti "äiti"! Kyllähän se jotenkin herkisti, ei siitä mihinkään pääse. Juurihan nuo pojat vasta syntyivät, ja nyt tuo toinen aloittaa jo puhumaan! Rehellisyyden nimissä en usko, että O-poika vielä oikeasti täysin ymmärtää mitä kyseinen sana tarkoittaa. Sen hän on kuitenkin selvästi huomannut, että sen sanomalla saa välittömän huomion. Tänään olin poikien kanssa vaunuttelemassa ja O-poika heräsi juuri ennen kuin päästiin takaisin kotiin. Hän sitten ilmaisi olevansa hereillä huutavansa oikein kunnolla "äitiiii". Ja kyllähän sillä huomion heti itseensä sai. E-poikakin kovasti hokee tättätättää ja muita tavuja. Pojilla on kuitenkin vasta vajaa 8 kuukautta ikää mittarissa, joten mikään kiire tuon puheen kanssa ei todellakaan ole. Ilmeisesti tuo aikainen puhumaan oppiminen on meillä kuitenkin vähän sukuvikana, koska itse olen sanonut ensimmäisen sanani aika tarkkaan saman ikäisenä. 

Mitä vanhemmiksi pojat tulevat, sitä selvemmin huomaa, miten erilaisia he ovat. Ja ainakin tässä kohtaa kehitys tuntuu menevän aivan eri vauhtia molemmilla. Tai siis tarkalleen ottaen pojat oppivat asioita aivan eri järjestyksessä. O-poika on tosiaan jo sanonut ensimmäisen sanansa. Hän on yleisesti ottaen varsin rauhallinen, tutkii kaikkea pitkään ja hartaasti, ja saattaa yllättävän pitkään leikkiä vaikkapa puupalikoilla. Kirjoja O-poika rakastaa, samoin musiikkia. O-poika saattaa välillä liikkua hieman eteen- tai taaksepäin, mutta hänellä ei selvästi edes ole mikään kiire liikkeelle. E-poika sitten taas on varsinainen vautiveikko. Hän liikkuu eteenpäin melkoista vauhtia: lähinnä ryömien, mutta kyllä sinne välillä jokunen konttausliikekin osuu. Hän nousee jo melko näppärästi itse istumaan lattialla. Samaten hän nousee karhukävelyasentoon pelottavankin hyvin ja erinäisiä kertoja on jo havaittu, että hän yrittää ottaa jostain tukea ja kurottelee ylöspäin. Toki lelutkin E-poikaa kiinnostavat, mutta kovin kauaa hän ei jaksa niillä leikkiä, kun taas on kiire eteenpäin. E-poika tosin on mestari pongaamaan meidän kissan Pirpanan lelut (eli kaikki kaksi hiirtä), ryömimään vauhdilla kohti ja leikkimään niillä. Tässä kohtaa äitien on oltava erityisen nopeita koska muuten on riski, että hiiret päätyvät pojan suuhun ja juuri nyt en keksi mitään kovin paljon ällömpää lapsen kitalaesta kaivettavaa. Tässä ollaan yritetty pitää nollalinjaa, että lasten ja eläinten lelut eivät mene sekaisin, puolin eikä toisin. 

Pojat ovat myös entistä enemmän alkaneet ottaa kontaktia toisiinsa. Välillä saattavat pötköttää lattialla, yhdessä ihmetellä jotain lelua ja pälpättää molemmat niin armottomasti. Päivittäin he myös naureskelevat ihan kunnolla keskenään, tai varmaan lähinnä toisilleen; on muuten aivan suunnattoman suloista. Nyt on myös havaittavissa ilmiö, että toinen alkaa pelleillä ja toinen nauraa. Tämä on tullut esiin esimerkiksi ruokapöydässä, missä istuvat vastakkain eri puolilla pöytää. Yritä siinä sitten olla tiukkana, ettei ruokapöydässä pelleillä, kun toisaalta on kuitenkin (vielä) niin herttaista, kun pojat jotain kivaa yhdessä keksivät. Tästä huolimatta ollaan yritetty rauhoittaa, ettei ruokapöydässä pelleiltäsi.

Jotenkin aivan mahtavaa huomata, miten erilaisia meidän pojat ovat. Ja kun oppivat asioita näin eri järjestyksessä, vältytään määrätynlaiselta vertailulta, kun kerran tekevät aivan eri asioita. Tosin päivä päivältä pojat näyttävät enemmän toisiltaan; ihan mineinä olivat selkeämmin erinäköisiä. Mutta kuitenkin aivan selvästi ovat oman näköisiään edelleen. Ihanaa, että meillä on kaksi selvästi aivan erilaista pientä poikaa. Ja kun ovat niin selvästi erilaisia, toivoisin kovasti sen helpottavan sitä, että myös ympäristö oppisi alusta lähtien näkemään heidät yksilöinä eikä vain kaksosina.