Meillä oli mukamas jonkinlaiset suunnitelmat ensimmäiselle hääpäivälle. Mutta niin vaan menivät suunnitelmat uusiksi, kun tultiin porukalla kipeiksi. Mä ja pojat saatiin joku perusräkätauti, ei siis mitään vakavaa, mutta oltiin kunnolla kipeitä kuitenkin. Lisämaustetta tuohon tietysti tuo, kun pojat ovat vielä niin pieniä. Mainittakoon, että pituutta pojille on tullut hyvin, mutta painoa on jonkun verran vähemmän, kuin 3kk ikäisillä yleensä. Neuvolassa on kuitenkin todettu, että pojat tietysti olivat syntyessäänkin vähän keskimääräistä pienempiä, joten eivät he mitään mörssäreitä voi ollakaan. Ja kun kasvu on kuitenkin tasaista ja molemmat ovat tyytyväisiä sekä kehittyvät muuten normaalisti, tuo vähän hitaampikin painonnousu riittää. 

O-poika alkoi pärskiä meistä ensimmäisenä perjantaina illalla. Mä tunnetusti haluan aina varautua kaikkeen, välillä lähes vitsiksi asti. Mutta siinä kohtaa kun nenä-fridaa ja keittosuolatippoja tarvittiin ensimmäisen kerran klo 04 aamuyöstä, oli muuten hemmetin kiva ettei siinä kohtaa tarvinnut miettiä, mistä kyseiset kapistukset saa. Puhumattakaan, että olisi yöllä pitänyt lähteä päivystykseen ihan vaan siksi, että joku tyhjentää O-pojan nenän räästä, kun sen voi kerran tehdä kotonakin. O-poika meni siis ensimmäisenä tukkoon, mä olin seuraava ja viimeisenä tuli E-poika. Koko lauantain me maattiin kaikki kolme sohvalla yhtenä röhisevänä kasana. O-poika oli selvästi enemmän tukkoinen, ja häntä jouduttiin aina välillä nenästä imemään, että hän sai syödyksi. Onneksi pojat olivat tukkoisia ainoastaan nenistä, eikä heillä ollut hengityksen kanssa ongelmia. 

Sunnuntai-aamusta lähtien O-poika oli selvästi nuupahtaneempi. Mulla ja hänellä oli pientä lämpöä, mutta ei onneksi kunnon kuumetta. Hän söi huonosti, oli joko ärtynyt tai nukkui. Iltapäivällä soittelin päivystykseen, kerroin tilanteen ja kyselin, mites herkästi näin pienen kanssa pitää lähteä näytille. Mulle sanottiin että koska pojat ovat niin pieniä, on parempi lähteä varmuuden vuoksi käymään päivystyksessä. Ajeltiin siis hääpäivän kunniaksi räkäisten lasten kanssa päivystykseen. Noin pienten kanssa ei onneksi tarvitse juuri odotella. O-pojan tutki lastenlääkäri joka totesi heti, että O-pojalla on korvatulehdus, tuon räkätaudin lisäksi. Saatiin siis antibiootit siihen ja ohjeet särkylääkkeen antamiseksi. Syömistä käskettiin seurata, ja ohjeistettiin, että jos huono syöminen jatkuu, pitää herkästi lähteä uudelleen näytille ja herkästi otetaan sitten osastolle ruokinnan tehostamiseksi (ei vissiin tarvitse erikseen mainita, että mä teen kyllä täällä kotona kaiken mahdollisen, ettei vaan siihen jouduta).

Lähdettiin siis apteekin kautta kotiin. O-poika osoitti jonkinlaisia haluja syödä, joten mä jäin poikien kanssa autoon ja vaimo meni apteekkiin jonottamaan (tietysti siellä oli juuri nyt joku narkkari säätämässä, minkä takia vaimon visiitti vielä venahti). Kieltämättä hieman hymyilytti, kun kaivoin tissin esiin kaupungin keskustassa, imetin O-poika ja hyssyttelin toisella kädellä väsymystään kitisevää E-poikaa. Istuin toki autossa, mutta kyllä siitä aika hyvä näkyvyys taisi kadulle olla.. No, aika perus kaksosarkea kai tämänkin. En mä sitä tissiä ole valmis kaivamaan esiin ihan missä tahansa, mutta jos (sairaalla) lapsella on nälkä, niin kyllä esimerkiksi autossa voin imettää melkein missä vaan. Joku vanhempi rouvashenkilö huomasi mun touhut ja sieltä tuli kyllä lähinnä osaanottavia katseita. 

Meitä etukäteen vähän jännitti, miten tuon antibiootin antaminen O-pojalle sujuu. Vaimoa ei varmaan helpottanut yhtään, että hän on moneen kertaan kuullut kauhutarinoita mun ekasta kuurista joskus lapsena. Tosin mä olin silloin vähän isompi jo, parivuotias. Mulla oli keuhkokuume ja siihen 10 päivän kuuri, lääkettä kolme kertaa päivässä. Ja mähän olin päättänyt, että en sitä litkua juo. Kuulemma vanhemmat olivat sitten kolmesti päivässä itsekin vääntäneet itkua ja väkisin antaneet mulle lääkkeen: toinen piti mua paikallaan selällään lattialla ja toinen tuuppasi lääkkeen nielun perälle lapselle, joka rimpuili ja huusi kuin syötävä. Toiseksi viimeisenä päivänä ennen kuurin loppua mä olin lääkkeen jälkeen alkanut maiskutella suutani ja tokaissut: "Tämähän maistuu perskialta (persikalta)! Hyvää! Antakaa lisää!" Silloin oli kuulemma päässyt äidiltä itku, kun yli viikon jälkeen olisin yhtäkkiä juonut tuota antibioottia pullotolkulla. O-poika on nähtävästi tässä kohtaa tullut äitiinsä, koska hän imi lääkkeen suoraan ruiskusta ja maiskutteli suutaan tyytyväisenä. Ilmeisesti tämäkin lääke maistuu perskialle. 

Onneksi tuo pahin sairastaminen sattui viikonloppuun, kun oltiin molemmat kotona. Kahden sairaan lapsen hoitaminen on melkoinen urakka muutenkin, eikä sitä kyllä yhtään helpottanut, että olin itsekin kipeänä ja omakin olo oli aika nuutunut. Maanantaina kun taas jäin poikien kanssa yksin totesin aika nopeasti, että taitaa mennä huutamiseksi koko päivä, ja tällä menolla kumpikaan ei syö eikä nuku ennen kuin vaimo tulee kotiin neljän jälkeen. Pojat kun olivat edelleen kipeitä ja kärttyisiä, ja heillä on tapana melkoisesti provosoitua toistensa itkusta. Jos siis toinen huutaa, nopeasti huutaa toinenkin. Ja tuota kuorolaulantaa on oikeasti aika hankala saada loppumaan, koska kumpikaan ei lopeta, ennen kuin toinen lopettaa. Soitin sitten omalle isälleni, joka asuu muutaman kilometrin päässä, että et kuule Ukki ehtisi millään jeesaamaan pariksi tunniksi. Ukkihan tuli mielellään, ja paljolti sen avulla selvittiin tuosta päivästä kunnialla. Me ei olla pahemmin tarvittu apuja arkeen, mutta tässä sen taas näkee miten kullanarvoista on, kun on perhe tai muuta tukiverkkoa lähellä, ja sitä apua on mahdollista saada tarvittaessa. Kaksosarki on kuitenkin myös tuplaten arvaamatonta ja mitä vain voi sattua. Kieltämättä oli myös kamalaa nähdä ensimmäistä kertaa oma lapsi sairaana. Nyt ollaan kuitenkin jo voiton puolella vaikka pojat vielä räkäisiä ovatkin ja O-poika on jo oma aurinkoinen itsensä.