Meidän kaikkien suureksi suruksi joudun kertomaan, että Paronitar siirtyi täysin yllättäen vihreämmille nurmikoille reilu viikko sitten. Paronitarhan oli koko meidän lauman pomo: Armoitettu Johtaja, jonka kanssa kukaan ei uskaltanut olla eri mieltä. En etenkään minä. Luonnollisten johtamisominaisuuksiensa lisäksi Paronitar oli myös melkoinen persoona, joka teki vaikutuksen jokaiseen, joka hänet tapasi. Paronitar otti tilan haltuun, eikä jättänyt kenellekään epäselväksi, kuka meillä määrää. Viimeisen lepopaikkansa Paronitar sai takapihan tuija-aidan juurelta, samasta paikasta jossa se vietti kuluneen kesän kauneimmat päivät tiluksiaan vahtien. Kaipaamaan jäivät mun lisäksi etenkin vaimo, Tyypit sekä KMV ja tietysti Pirpana, jolle tuntuu olevan mahdotonta käsittää, että Suuri Johtaja on poissa.

 

Lemmikin menettäminen on aina surullista. Erityisen vaikeaa se on tilanteissa, missä se tapahtuu täysin yllättäin. Näin kävi myös Paronittaren kohdalla. Se oli iältään vasta 8-vuotias, siis kissa parhaassa iässä. Se oli myös ollut ikänsä suhteellisen terve. Koko kesän se vietti tyytyväisenä takapihalla tuija-aidan alla lepäillen tai pikkulintuja vaanien. Se oli virkeä ja karva kiilsi. Joten kun vaimo vei Paronittaren eläinlääkäriin mukamas pikkuvaivan takia, meille ei oikeasti tullut mieleenkään, ettei Paronitar tule siltä reissulta enää kotiin. 

Mulla on aina ollut eläimiä. Lemmikkien lisäksi me haudattiin mukulana myös kaikki mahdolliset kuolleet pikkulinnut ja muutkin ötökät, usein pidettiin ihan kunnon hautajaiset. Pikkulintujen perään ei itketty, mutta niiden rakkaiden lemmikien perään kyllä itkettiin, usein pitkään ja hartaasti. Muistan oman äitini joskus suuressa viisaudessaan todenneen, että vaikka lemmikin kuolema on aina kova paikka, se on kuitenkin hyvää ja turvallista harjoittelua kuolemasta ja surusta, ennen kuin jonain päivänä tulee se tosi paikka ja paljon lemmikkiä suurempi suru eteen. Tuon äidin neuvon muistin hyvin kirkkaasti myös sinä päivänä, kun äiti kuoli reilut 7 vuotta sitten. Kuolema ja suru kuuluvat elämään, eikä kukaan tulee selviämään kohtaamatta niitä. Ja kuoleman oppii kohtaamaan, samoin kuin suremisenkin, ainoastaan oikeissa tilanteissa. Tämä on yksi niistä asioista, mitä toivottavasti voisin omille lapsillenikin opettaa: koska kuolema ja suru kuuluvat elämään, niitä on hyvä  "harjoitella" turvallisesti esimerkiksi juuri lemmikkeihin liittyen. Toki kuolemaan ei varmasti kukaan koska totu eikä kuulukaan, kamalaa olisi jos niin kävisi. Kuitenkin niitä omia tunteita, ajatuksia ja reaktioita on hyvä tutkiskella, jos vain mahdollista. Silloin seuraavan menetyksen edessä voi ehkä päästä hieman helpommalla. 

2013-08-05%2017.09.50-normal.jpg