Koko meidän lauman pomo on Paronitar, joka on oman arvonsa erittäin hyvin tunteva vanhempi rouvashenkilö. Se on alunperin vaimon kissa, eikä ole koskaan mua kunnolla hyväksynyt. Paronitar ilmeisestikin kokee hyvin vahvasti, että mä olen typerä ämmä, joka on tullut hänen reviirilleen ja pilannut hänen elämänsä. Tarkempaa kuvausta ja luonnehdintaa Paronittaresta voi lukea aikaisemmista postauksista. 

Paronitar on äärimmäisen stressiherkkä, mikä tuli varsin selkeästi esiin ennen poikien syntymää. Luonnollisesti Paronittarella oli syytä olla näreissää: tämä typerä ämmä oli sekoittanut hänen elämänsä jo muutenkin, ja sitten se horo aikoi oikeasti vielä lisääntyäkin! Paronitar ilmaisi mielipiteensä asiasta murisemalla mulle aina kun se oli mahdollista ja kusemalla keittiön matolle. Vähintään kerran päivässä. Ja siinä kun kaksosista ihan viimeisilläni siivosin kissankusta kontaten keittiön lattialta päivittäin, ei muuten ihan hirveästi naurattanut. Me yritettiin sitten vaimon kanssa tehdä kaikki mitä suinkin keksittiin, mikä voisi Paronittaren stressiä helpottaa: laitettiin toinen hiekkalaatikko, hankittiin feromonihaihdutin, syötettiin sille mielialoja tasoittavaa lisäravinnetta ja alettiin antaa sille ruokaa ensimmäiseksi siinä toivossa, että se vahvistaisi Paronittaren asemaa laumassa, eikä sen tarvitsisi pönkittää asemaansa kusemalla. Paronitar on aikaisemminkin ulkoillut takapihalla valjaissa ja fleksissä, ja nyt lisättiin myös tuota ulkoilun määrää. 

Vaikea sanoa, mikä meidän toimenpiteistä auttoi eniten, varmasti kaikella yhdessä oli paras vaikutus. Poikien (siis pentujen) synnyttyä Paronittaren käytös kuitenkin muuttui radikaalisti. Voihan myös olla, että Paronittaren olemattomat emovaistotkin heräsivät sen nähdessä pennut. Jostain käsittämättömästä syystä Paronitar kuitenkin lopetti mulle murisemisen. Ja erinäisiä kertoja se on yöllä jäänyt kiinni siitä, että se on hiipinyt nukkumaan mun viereen. Tätä se ei siis ole tehnyt koskaan aikaisemmin. Myös matolle kuseminen loppui kuin seinään, mikä oli sinänsä jo melkein hämmentävää. 

Vaikka Paronittaren käytöksen muutos on epäilemättä monen tekijän summa, luultavasti suurin vaikutus on tuolla ulkoilulla. Meillä on aidattu takapiha, missä Paronitar ulkoilee valjaissa ja flexissä, mikä on kiinni tuolin jalassa. Paronitar ilmaisee hyvin selkeästi haluavansa ulos roikkumalla terassin oven sälekaihtimissa. Ja vastaavasti kertoo haluavansa sisälle huutamalla oven takana kuin syötävä. Parhaimmillaan tämä toistuu noin puolentoista minuutin välein. Kyse on vähän niin kuin vaihdevuosista: ovi auki, ovi kiinni ja koskaan ei ole hyvä. Vähitellen Paronitar on kuitenkin alkanut viihtyä ulkona pidempiä aikoja. Yksi syy on epäilemättä se, että siellä se saa loikoilla rauhassa ilman, että kukaan pieni ihminen kiljuu korvan juuressa. 

1493477_10152349274087867_22934285472430

Paronitar odottaa terassin oven edessä, että palvelija tulee päästämään hänet ulos.

 

Meidän ja naapurin pihoja erottaa tuija-aita. Vielä viime kesänä sen alla kasvoi nokkosia. Tänä kesänä siellä ei kasva yhtään mitään. Paronitar kun on loikoillut ja kuoputellut aidan alla koko kesän. Helteillä siellä on epäilemättä ollut mukavan vilpoista. Ja onhan tuollainen aidan alunen myös hyvä paikka vaania. Paronittaren löydettyä sisältään suuren metsästäjän, viimeisenä yllätyksenä on ollut terassille raahattu, nähtävästi meitä varten valmiiksi höyhennetty räkättirastas. Me ei edelleenkään käsitetä, miten se saa flexin kanssa itsensä sellaiseen vauhtiin, että ylipäätään saa mitään kiinni. Luonnollisesti jahdin kohteena on välillä myös kärpäsiä ja muita pienempiä eläviä. 

Vaikka onkin hienoa, että Paronitar nauttii kesästä ja ulkoilusta, mä oon kuitenkin aavistuksen verran katkera mun kukkapenkin kohtalosta. Aikaisemmin Paronitar ei voinut kuvitellakaan tekevänsä tarpeitaan ulos (olisihan se sivistymätöntä), vaan sen piti aina päästä paskalle sisälle. Erään kerran Paronitar kuitenkin keksi mennä paskalle mun kukkapenkkiin. Se oli kaivanut n. 20cm syvän kuopan, vääntänyt paskat sen pohjalle ja kukkapenkistä lähtiessään vielä repinyt mun liljat irti maasta. Hampaita kiristellen istutin liljat uudestaan ihan vain sen takia, että seuraavana päivänä Paronitar repi ne uudelleen irti maasta. Meillä ei siis enää kasva liljoja, koska nähtävästi Paronitar ei niistä pidä. Kukkapenkkiin se kuitenkin on kovasti mieltynyt. Nykyään se käy nimittäin paskalla vain ja ainoastaan siellä. Toisin sanoen mun ennen kauniista jo hoidetusta kukkapenkistä puolet on kuoputettu ympäri ja se on täynnä kissanpaskaa. Välillä ollaan sitten käyty pökäleet keräämässä, ihan vaan siksi että Paronittaren ulkoilma-wc olisi siisti. Näillä näkymin joudun jossain kohtaa räjäyttämään koko kukkapenkin, koska kohta siitä ei ole mitään enää jäljellä. Vakavasti puhuen, hiekkalaatikko on kissoille tärkeä reviirin merkki. Usein jos on esimerkiksi monta kissaa ja liian vähän laatikoita, siitä saattaat tulla erilaisia kusi- ja muita ongelmia. Nähtävästi Paronitar on todellakin tulkinnut asian niin, että hänelle on laitettu hieno, kukkasin somistettu ulkoilmahiekkalaatikko. Ja tämä on kyllä ihan oikeasti saattanut vaikuttaa sen käytökseen. Ja jos vaihtoehtoina on jatkuvasti kissankusta keittiön matolla TAI kissanpaskaa kukkapenkissä, valitsen kyllä kukkapenkin. 

Nykyään meillä luonnolllisesti heräillään öisin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, johtuen poikein erinäisistä öisistä ruokailuista. Tämä on saanut myös Paronittaren selvästi muuttamaan vuorokausirytmiään. Se on nimittäin keksinyt, että nyt voi hyvin vaatia pihalle kahdelta yöllä ja tulla takaisin sisälle vaatimaan ruokaa esimerkiksi kuuden aikoihin. Välillä Paronitar menee jo illalla ulos ja suvaitsee tulla sisälle vasta aamulla. Aikaisemmin Paronitar oli hyvinkin aktiivinen päivisin, mutta nykyään se lähinnä nukkuu pianon päällä. Ei kai sitä nyt muuten jaksa väijyä yökaudet karviaispuskan alla! Viime viikolla yhtenä aamuna vähän ennen kuutta vaimo huomasi, että Paronitar oli ottanut ja häipynyt: valjaat vain roikkuivat riippumaton jalassa. Vaimo lähti siitä paikasta ulos Paronitarta huhuilemaan. Aika pian Paronitar paikallistettiinkin naapurin avustuksella yhden toisen naapurin pihaan. Vaimon nähdessään Paronitar oli kuitenkin luikkinut pakoon, mikä sinänsä oli vähän outoa. Vaimo oli tietysti edelleen yrittänyt saada Paronitarta kiinni. Lopulta se olikin sitten lähtenyt kovaa vauhtia painelemaan kotiinpäin. Kävikin ilmi, että Paronitarta ei saanut ottaa kiinni, vaan se palasi kotiin kuten oli lähtenytki: arvolleen sopivasti omin jaloin ja takaovesta.