Ensimmäinen viikko mahtavien pikkutyyppien äiteinä on takana. Pojat ovat ensinnäkin jo nyt aivan erinäköisiä, mutta myös luonteeltaan aivan erilaisia. Tässä meillä on kirjaimellisesti tuplaonni, ja mä koen olevani todella etuoikeutettu, kun saan olla toinen heidän äideistään ja seurata heidän kasvuaan ja kehitystä. Mennään kuitenkin ajassa takaperin sinne viime viikkoon. Seuraavassa juttua poikien syntymästä ja sairaalassa olosta.

Pojat siis syntyivät suunnitellulla sektiolla A-pojan jalkaperätarjonnan takia. Me suunnistettiin vaimon kanssa äitipolille aamulla klo 7. Ensin olin vielä hetken käyrillä ja samalla käytiin läpi joitain käytännön asioita. Me pidettiin myös huoli, että mun tahdonilmaus (aiheesta että vaimo voi päättää lasten asioista ja hänestä tulee lasten huoltaja jos mulle sattuisi jotain) tuli varmasti näkyville papereihin. Tämän jälkeen meidät ohjattiin synntysvuodeosastolle, minne jätettiin tavarat ja vaimo sai vaihtaa sairaalan tamineet päälle. Tästä matka jatkui saman tien leikkausyksikköön ja siellä paikkaan jonne mennään silloin, kun leikkaukseen tullaan suoraan kotoa. Mulle oli juuri ehditty laittaa tippa ja katetri, kun leikkaussalista tulivat jo hoitajat meitä hakemaan.

Sektio tehtiin spinaalipuudutuksessa. Ensimmäisellä yrityksellä mulla ei kroppa lähtenyt kunnolla puutumaan, mutta toinen kerta onnistui. Oltiin tiedetty, että kaksosten syntyessä siellä leikkaussalissa on melkoisesti jengiä, mutta kyllä se vilske silti vähän yllätti: mun, vaimon ja lopulta tietysti poikien lisäksi salista löytyi 2 leikkaavaa lääkäriä, lastenlääkäri, anestesialääkäri sekä kandi, 2 kätilöä sekä ainakin 4-5 leikkaussalin hoitajaa. Kun puudutus alkoi vaikuttaa ja muut valmistelut oli tehty, alkoi itse leikkaus. Vaimo istui mun vieressä pääpuolessa. Mun rinnan kohdalla oli sermi eli tietenkään ei nähty itse leikkausta, mutta meille aina kerrottiin, mitä tapahtuu. Mun elämäni hienoin hetki koitti siinä vaiheessa, kun kerrottiin, että nyt täältä syntyy A-poika, ja saman tien alkoi salissa kuulua hillitön pienen ihmisen ensiparku. Tuo parku ei ollut vielä ehtinyt loppua kun kerrottiin, että täältä tulee jo B, ja nyt samantien alkoi kuulua vielä ensimmäistä kovempi parku. Ja me tietenkin vaimon kanssa itkettiin molemmat. A:lla oli kokoa 2815g/47cm ja B:llä 2665g/47cm, ikäeroa pojille tuli minuutti.

Pojat vietiin heti lastenlääkärin tarkistettavaksi. Ja ihan mahtavalta tuntui, kun tuo stereoparku kuului viereisestä huoneesta koko ajan. Pojilla oli kaikki hyvin, joten heitä hieman puhdistettiin ja tuotiin sitten meille näytille. Ja taas itkettiin. Aika pian tämän jälkeen vaimo lähti kätilöiden ja poikien kanssa synnytysvuodeosastolle. Mua kursittiin kasaan vielä reilun tunnin verran, jonka jälkeen vietin vielä jokusen tunnin heräämössä. 

Me oltiin etukäteen laitettu sairaalan esitietolomakkeiden toiveisiin, että vaimoa kohdeltaisiin tasavertaisesti lasten toisena vanhempana. Ja ilmeisesti tuo kuponki oli ihan oikeasti myös luettu. Mua heräämöstä hakenut kätilö kysyi matkalla osastolle, mitä nimitystä vaimosta käytetään. Kerroin, että me ollaan molemmat äitejä, etunimi-sellaisia. Sanoin myös, että hyvä kun hän kysyi asiasta, ja että meiltä voi jatkossakin kysyä, jos jokin asia meidän perheeseen tai tilanteeseen liittyen mietityttää. Meidän ollessa osastolla tosi monet tulivatkin kyselemään meiltä hoidoista, adoptiosta, lainsäädännöstä yleensä sekä muista asiosta. He olivat selvästi kiinnostuneita ja myönsivät, että koko asia on heille vielä aika vieras. Mitä sitten tulee siihen, miten meidän perheeseen suhtauduttiin sairaalassa, emme olisi voineet kuvitella parempaa kohtelua! Vaimoa kohdeltiin kuin ketä tahansa vanhempaa ja mikä hienointa, myös häntä puhuteltiin äitinä.

Sillä aikaa kun mä vielä vietin aikaa leikkauspöydällä ja heräämössä, vaimo osallistui jo täysillä poikien hoitoon. Hän oli ollut mukana pesemässä ja mittaamassa heitä, ja syöttänyt pojille ensimmäiset maidot heidän ollessaan tunnin ikäisiä. Kun mua kärrättiin takaisin osastolle, vaimo istui jo päiväsalissa vauvankoppa vieressä ja hörppi teetä. Mua kärrännyt kätilö vinkkasi heidän suuntaansa ja totesi, että siellä sun perheesi jo odottaakin. Ja taas itketti.

Mä olin sektion jäljiltä aika kipeä, enkä juuri päässyt sängystä ylös ensimmäiseen reiluun vuorokauteen. Tällä aikaa vaimo hoiti kaikki poikien vaipottamiset, kylvettämiset ja muut. Vaimolla oli töiden puolesta mahdollisuus viettää meidän kanssa sairaalassa ensimmäiset neljä päivää, ja viidentenä me jo sitten kotiuduttiinkin. Ihan alkuun mä lähinnä makasin sängyssä ja harjoittelin poikien kanssa imettämistä, kun en kerran ylöskään päässyt. Kerroin osastolla, että haluasin jatkossa täysimettää molempia, ja sitä kyllä hyvin tuettiin ja ohjausta sain runsaasti. Heti ensimmäisistä hetkistä lähtien pojat tuotiin tissille kolmen tunnin välein, myös yöllä. Ensimmäisen yön pojat viettivät hoitajien hoivissa, mutta muuten olivat koko ajan vierellä ja mä sain heidän kanssa harjoitella imettämistä omaan tahtiin. Alkuun tietysti tarvittiin lisäksi pullomaitoa, mutta kotiin lähtiessä molemmat pärjäsivät jo mainiosti pelkällä tissillä.

Kahden päivän ikäisinä pojat kävivät lastenlääkärin tarkistettavana. Ja molemmat todettiin terveiksi pieniksi pojiksi. Jatkossa meillä on siis edessä aivan normaalit neuvolaseurannat. Toki pojat ovat vielä aika pikkuisia, etenkin kun nuo painot luonnollisesti ensimmäisinä päivinä hieman laskivat. Molemmat ovat kuitenkin virkeitä ja syövät hyvin. Vaatteita heille tosin joutuu melkoisesti pukemaan, että pysyvät lämpiminä. Pipoja ja villasukkia käytetään sisälläkin.

Nyt ollaan sitten jo jokunen päivä ehditty opetella vauva-arkea kotona. Kyllähän tässä kiirettä pitelee ja meillä molemmilla on kirjaimellisesti kädet melkoisen täynnä. Mutta eiköhän se tästä hieman helpotu, kun löydetään omat arjen rutiinit ja pojille tulee vähän rytmiä. Vaimon kanssa ollaan aivan äärettömän onnellisia meidän pojista ja perheestä. Väillä tuntuu ihan uskomattomalta, että meitä on näin suuri onni kohdannut. <3