Jälleen kerran heitän kyllä erittäin lämpimiä ajatuksia klinikan suuntaan. Lastensuojelussa käynnin jälkeen soittelin tosiaan klinkalle ja kerroin, että perheen sisäistä adoptiota varten tarvitsisin todistuksen, että luovuttaja on kieltänyt isyyden vahvistamisen. Heti seuraavana päivänä posti toikin kyseisen dokumentin. Lääkäri oli kirjoittanut tiiviin mutta samalla kattavan lausunnon, missä kuvailtiin lyhyesti ensin mun tilanne ja hoitohistoria. Sen jälkeen oli maininta, että luovuttajan tiedot ovat Valvirassa, mistä lapsilla on aikanaan ne oikeus saada, ja että luovuttaja on kieltänyt isyyden vanhvistaminen sen ja sen lakipykälän ja momentin mukaan. Luulisin kyseisen todistuksen kelpaavan Käräjäoikeudelle varsin mainiosti! Tuntui myös kivalta, kun todistuksen saatteena oli kätilön käsin kirjoittama lappunen, missä toivotettiin hyvää kesää ja tsemppiä synnytykseen. Jälleen kerran mulla on klinikasta vain ja ainoastaan hyvää sanottavaa ja positiivisia kokemuksia. Ja nyt on jo ensimmäinen asia hoidossa adoptioon liittyen.

Eilen kävin näillä näkymin viimeistä kertaa neuvolassa ennen vauvojen syntymää. Kaikki arvot ja muut olivat edelleen hyviä. Painoa oli tullut viime kerrasta jonkun verran, mutta se menee hyvin pitkälti näiden jalkojen turvotuksen piikkiin. Ja edelleenkään mulla ei juurikaan ole turvotuksia missään muualla. Sf-mitta oli "vaatimattomat" 40cm, onneksi nyt ollaan jo näin pitkällä raskautta koska muuten tällä menolla mä putoaisin kohta ulos koko äitiyskortilta... Sain myös kotiinviemiseksi THL:n Meille tulee vauvat -oppaan, mitä oli lopulta saatu myös meidän neuvolaan. Illalla sitä sitten lueskeltiin ja siinä oli kyllä kivasti koottu sekä monikkoraskauteen että monikkojen syntymän jälkeiseen aikaan liittyviä juttuja. Lisäksi siellä oli erikseen mainittu sateenkaarimonikkoperheet, tosin vain ohi mennen, mutta oli kuitenkin. Ja kyllähän se tuntui ihan hienolta.

Mua on viime päivinä alkanut supistella ajoittain selvästi eri tavalla, kuin aikaisemmin. Edellisyönä supisteli ihan kunnolla ja kipeästi parin tunnin ajan. Nuo supistuksen tuosta tietysti vielä hiipuivat, mutta silloin yön pimeinä tunteina alkoi ihan oikeasti ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että pojathan saattavat lähteä syntymään itsestään ihan koska vaan. Ollaan vaimon kanssa huomattu, että me ollaan vähitellen puolihuomaamattomasti valmistauduttu siihen, että tuo lähtö voi tulla koska tahansa. Tietysti ollaan vähän mietitty sairaalakasseja ja muita, mutta vähitellen ollaan alettu valmistautua tulevaan muutenkin.

Vaivihkaa ollaan alettu valmistautua aikaan, kun palataan sairaalasta kotiin perheenä. Ollaan esimerkiksi täytetty ruokakaapit ja pakastin, ettei sitten ensimmäisenä ole pakko lähteä ostamaan viikon ruokia tyhjyyttä huutaviin kaappeihin, kun sairaalasta päästään. Kavereilta saatiin myös ihan käytännön vinkki, että pakastimeen on hyvä ladata jotain nopeaa ruokaa, mikä pelastaa silloin kun maha on tyhjä, väsyttää eikä ole aikaa laittaa ruokaa. Samaten ollaan myös katsottu, että eläimille on riittävät ruokavarastot ja kissoille paskapellettejä, ettei niiden takia ole pakko heti lähteä kauppaan.

Suunnitelmana on eläinten ja synnytyksen suhteen on, että synnytyksen ajaksi KMV menee vaimon vanhempien mökille, josta kuitenkin kotiutuu ennen, kuin me tullaan vauvojen kanssa sairaalasta. Tällöin ei pääse tulemaan koiran kannalta ikävää tilannetta, että hänet viedään pois omalta reviiriltään ja sillä aikaa sinne muuttaa jotain vieraita tyyppejä. Kissat ovat kotona sairaalassaoloajan, mutta etenkin koska perhehuonetta ei ole mahdollista saada ja vaimo joutuu (valitettavasti) joka tapauksessa tulemaan ainakin öiksi kotiin, kissojen hoito ei ole ongelma. Kissoille ja KMV:lle on vielä tarkoitus tuoda sairaalasta joku vauvojen vaate tai vastaava ennen meidän kotiutumista, että saavat sitten jo vähän totutella vauvojen hajuun.

Kirjoittelin muuten tuolla aikasemmin, miten meillä on vähän ollut ongelmia Paronittaren ja keittiön matolle kusemisen kanssa. Hankittiin sitten kissojen feromonihaihdutin, alettiin syöttää Paronittarelle lisäravinnetta mikä tasoittaa myös mielialoja ja ollaan kohotettu Paronittaren asemaan laumassa antamalla sille ruokaa ensimmäisenä. Vaikea sitten sanoa, millä näistä on ollut oikeasti vaikutusta, mutta Paronitar on jotenkin leppoistunut. Pari kertaa oon jopa yllättänyt sen yöllä mun vierestä nukkumasta, mitä se ei ole tehnyt koskaan aikaisemmin. Eilinen oli varsin tärkeä päivä Paronittarelle. Se ulkoilee valjaissa ja flexissä meidän aidatulla takapihalla, ja näin kesällä saattaa hyvin viihtyä siellä puoli päivää. Tarina ei kerro miten, mutta jotenkin Paronitar oli onnistunut pyydystämään pikkulinnun ja tuonut sen ylpeänä terassin oven taakse. Kun vaimo iltasella haki Paronitarta sisälle (tietysti sukkasillaan), hän astui tuon vielä lämpimän raadon päälle. Vaimo tuntee suurta sympatiaa kaikkia luontokappaleita kohtaan, joten järkytys (ja huuto) oli melkoinen. Kun mä menin terassille katsomaan, löysin varsin järkyttyneen vaimon vieressään ylpeä Paronitar, jolla edelleen roikkui sulka suupielestä. Vaikka vaimo oli järkyttynyt, mä sanoin heti, että tässä kohtaa kissaa on pakko kehua. Ensinnäkin sehän vain noudattaa sille lajityypillistä käyttäytymistä. Toiseksi, on varmasti ollut Paronittarelle hieno hetki, kun sai tuon linnun kiinni. Ja kolmanneksi, meille eli omalle laumalleenhan Paronitar toi ylpeänä tuon saaliin jaettavaksi. Mistä sen tietää, ehkä Paronitar on alkanut ajatella, että nyt kun on perheenlisäystäkin tulossa, hänenkin pitää kantaa kortensa kekoon lauman ruokkimiseksi. Paronitar saikin sitten runsaasti kehuja ja oli kyllä loppuillan huomattavan ylpeä tekosestaan.