Eilisen ohjelmassa oli aamupäivällä neuvola ja illalla vielä synnytysvalmennus. Hemoglobiinihan mulla on ollut vähän alakantissa, joten jo hetken aikaa oon popsinut päivittäin rautaa. Nyt sen teho alkaa onneksi näkyä, ja hb oli hieman noussut. Painoa oli tullut vähän aikaisempaa vähemmän, mutta kuitenkin ihan riittävästi. SF-mitta oli jo 33cm, ja terkkarin mukaan kun maha kasvaa näin hyvää vauhtia ja tasaisesti, vähän pienempikin painonnousu riittää. Myös muut mittaustulokset olivat kunnossa. Niitä sydänääniä on vaan aina niin mukava kuunnella. :)

Terkkari vahvisti myös sen, mitä oon tässä jo itsekin aika vahvasti epäillyt. Edellisessä ultrassa meidän molemmat pojat olivat nätisti raivotarjonnassa. Muutama päivä sen jälkeen mun mielestä A-vauva kuitenkin otti ja kääntyi pää ylöspäin ja on näin majaillut siitä asti. Ja terkkari totesi tuon saman, että kyllä hänenkin mielestään A-vauva perätilassa köllöttää. No, ensi viikolla ultrassa sitten nähdään kunnolla, mikä on tilanne. Tosin ihan kauhean kauaahan pojat eivät mahdu kääntymään, joten jos A-poika ei kohta ota tehdäkseen kuperkeikkaa raivotarjontaan, tässä pitänee alkaa asennoitua sektioon. Terkkarin kanssa juteltiin muutenkin synnyttämisestä ja hän kyseli mun fiiliksiä asiasta. Tietysti mä mieluummin synnyttäisin alakautta. Mutta jos vähänkin näyttää siltä, vaikka nyt A-vauvan tarjonnan takia, että se sektio olisi viisasta tehdä, niin ei mulla ole mitään suunniteltua sektiota vastaan. Suunniteltu sektio on kuitenkin kontrolloitu tilanne. Paljon ikävämpää olisi, jos vähän epäselvässä tilanteessa aloitettaisiin ensin alatiesynnytyksellä ja lopulta kuitenkin päädyttäisiin hätäsektioon. Tietysti sektiosta toipuminen kestää vähän kauemmin, mutta musta on kuitenkin tärkeintä, että vauvat saadaan mahdollisimman turvallisesti ja sopivimmalla tavalla maailmaan.

Tällä kertaa palautettiin myös synnytyssairaalan esitietolomake. Vähän se tuntui jännältä, kun siihen ensimmäistä kertaa piti kirjoittaa ne nimet, mitä pojille ollaan valittu. Toki nimiä voi sitten myöhemmässä vaiheessa vielä muuttaa, mutta koska me puhutaan kotioloissa pojista jo nyt etunimillä, tuskinpa me niitä enää vaihtamaan lähdetään. Kaavakkeessa oli tietysti myös kohtia liittyen isään. Vaimon kanssa oltiin sujuvasti vedetty ne "isät" yli ja korvattu paikoitellen luovuttajalla tai äidin puolisolla. Luovuttajaa käytettiin kohdissä, missä puhuttiin esimerkiksi perinnöllisistä sairauksista ja äidin puolisoa muissa kohdissa. Terkkari totesikin, että ihan hyvä kun sovellatte lomakkeita teille paremmin sopiviksi. Kohtaan toiveita synnytyksen suhteen mä laitoin vielä maininnan, että meidän toive on, että vaimoa (äidin puolisoa) kohdellaan synnytyksen aikana ja sen jälkeen lasten toisena vanhempana. Tämän pitäisi kyllä olla itsestään selvää, mutta valitettavasti se ei sitä välttämättä ole. Terkkari antoi myös esitteen meidän oman neuvolan perhevalmennuksesta. Se on suunnattu ensisynnyttäjille ja tapaamisia on pari kertaa ennen synnytystä sekä vielä jokunen kerta synnytyksen jälkeen. Luonnollisesti ilmottauduttiin heti tuonnekin. Oon kuullut kokemuksia tuosta valmennuksesta, ja siitä on kyllä pidetty. Näin kun pienessä kylässä asutaan, ryhmät ovat pieniä ja siinä osallistujia on tietysti heti mahdollista huomioida ihan eri tavalla.

Illalla mentiin vielä meidän synnytyssairaalan järjestämään synnytysvalmennukseen. Siellä käytiin läpi sairaalaan tuloa ja siellä olemista, synnytyksen kulkua, imetystä, ensimmäisiä päiviä vauvan kanssa ja vauvan hoidon opettelua, myös keskolasta oli hoitaja puhumassa. Lisäksi katsottiin videot synnytyksestä ja epiduraalipuudutuksesta. Informatiivisessa mielessä mulla ei ole mitään valittamista valmennuksesta. Me saatiin sieltä se informaatio, mitä tässä kohtaa tarvittiinkin. Mutta sitten on valitettavasti taas kerran se kolikon toinen puoli...

Kun valmennuksesta lähdettiin vaimo totesi, että vaikka aina se tiedossa on miten asioista puhutaan ja miten niihin suhtaudutaan, kyllä se joka kerta harmittaa ja pahalta tuntuu. Tällaisissa tilanteissa kun vaimoa ei ole. Siellä puhutaan isästä, isästä ja isästä. Jossain kohtaa saattaa vilahtaa sana tukihenkilö. Mutta kun vaimo ei ole näistä kumpaakaan. Hän on äiti, lasten toinen vanhempi ja synnyttävän äidin puoliso. Nykypäivänä se nyt ei kuitenkaan ole enää niin tavatonta, että tuosta perinteisestä heteroydinperhemallista poiketaan. Ja voihan vaikka olla, että jonkun tyttösen on pistänyt paksuksi eri mies, kuin mikä on hänen nykyinen puolisonsa: eihän silloinkaan äidin puoliso ole lapsen isä, mutta ei myöskään mikään tukihenkilö. Onko se siis todellakin liikaa vaadittu, että valmennuksissa ja muissakin yhteyksissä puhuttaisiin vanhemmista tai äidin puolisosta? Ilmeisesti on, mutta ei sen pitäisi olla. Tällöin vain otettaisiin paremmin huomioon kaikki ja erilaiset perhemallit. Toki suurin osa perheistä on niin perinteisiä heteroperheitä. Sekin kuitenkin jo riittäisi, jos edes joissain kohdissa yritettäisiin puhua vanhemmista tai puolisosta. Hyvänä esimerkkinä oli meidän monikkovalmennus, ja taidettiin sentään olla siellä ensimmäinen naispari ikinä. Siellä kun pitäjät huomasivat, että paikalla on myös muitakin kuin heteropareja, he aktiivisesti yrittivät ottaa asian huomioon ja muutaman kerran puheessa korjasivat esimerkiksi isän puolisoksi. Me oltiin tähän enemmän kuin tyytyväisiä, tärkeintä on että erilaiset perheet ainakin yritetään ottaa huomioon.

Kaikenlaisten valmennusten pitäisi olla perheitä ja niiden hyvinvointia tukevia. Siksi onkin surullista, ettei niissä kuitenkaan osata ottaa huomioon erilaisia perheitä. Kuten vaimokin totesi, näissä tilanteissa häntä ei yksikertaisesti ole olemassa. Jos oikeasti halutaan tukea perheitä ja heidän valmistautumistaan vanhemmuuteen, pitäsi silloin myös ymmärtää, että perhemalleja on useita ja ne kaikki on pitäsi osata ottaa huomioon. Vaimosta on hyvää vauhtia tulossa äiti. Se on asia, mitä ei kenenkään pitäisi sivuuttaa. Ja voitte muuten olla ihan varmoja siitä, että vaimo on taatusti paremmin valmistautunut äitiyteen, kuin moni isä tuolla valmennuksessa on omaan vanhemmuuteensa.