Meillähän on koira ja pari kissaa. Vaikka siinä onkin tietysti välillä menoa ja meininkiä, eipä tämä kuitenkaan mikään mahdottoman suuri eläintarha ole. Ainakaan periaatteessa. Viime aikoina kun lauma on järjestänyt ohjelmaa siinä määrin, että välillä tuntuu niin kuin sitä olisi isompikin katras huollettavana. Onneksi mä oon ollut päivät kotona, koska kyseinen lauma on kyllä pitänyt yhden hitaasti liikkuvan pulleron täysin työllistettynä.

Meidän koiralta KMV:lta amputoitiin pari viikkoa sitten varvas. Heti kun KMV:n amputoinnista päätettiin, mä siivosin kalenterin mahdollisimman tyhjäksi seuraavan parin viikon ajalta. Eipä siellä tosin mitään ihmeellistä ollutkaan, mutta halusin kuitenkin järjestää niin, että pystyn sitten varmasti olemaan koiran kanssa kotona. Oletus kuitenkin oli, että toimenpiteen jälkeen koira on jonkun aikaa kipeä ja vaatii enemmän tai vähemmän vahtimista. Etukäteen oli myös odotettavissa, että leikkauksen jälkeen koira on kantokunnossa, sekä toimenpiteestä mutta myös lääkkeistä johtuen. Tässä kohtaa mä vähän jo nieleskelin.. KMV painaa 18 kg. Mä saan sen kyllä nostettua autoon ja sieltä pois. Tämän mahan kanssa mä en kuitenkaan pysty sitä kantamaan. Eläinlääkärissa tehtiinkin sitten etukäteen suunnitelma miten toimitaan, jos tosiaan KMV on kantokunnossa leikkauksen jälkeen.

Oman herkullisen lisänsä KMV:n leikkaukseen toivat nämä ah niin ihanat raskaushormonit. Mä oon ollut selvästi normaalia itkuherkempi koko raskausajan. Ja oon siis sujuvasti pillittänyt sekä ilosta että surusta, oli siihen ollut syytä tai ei. Luonnollisesti KMV:n leikkaus avasi jälleen kerran hanat. Kun olin parkunut kaksi edeltävää päivää, vaimokin jo tokaisi, että pystyisitköhän nyt mitenkään rauhottumaan, joku vielä luulee että oot viemässä sitä koiraa piikille. Tästähän se ilo irtosi, koska "byää...siltä musta...nyyh...tuntuu...byää...että olisin...niisk...vähintäänkin viemässä sitä...byäää....piikille..." Sain onneksi KMV:n aamulla kunnialla vietyä leikkaukseen ja jäin odottelemaan iltapäivällä tulevaa soittoa, että koiran saisi hakea. Soitto tulikin vähän ennakoitua aikaisemmin; kaikki oli mennyt hyvin ja KMV jo istuskeli (?!) odottamassa hakijaa. Kuulemma kyseisen toimenpideen jälkeen kaikki koirat eivät kävele, mutta KMV lähti välittömästi tassu hirmuisessa paketissa hoipertelemaan vauhdilla mua kohti. Mun onneksi se jaksoi kävellä auton viereen ja kotona autolta sisälle, joten mä jouduin ainoastaan nostamaan sen autoon ja sieltä pois.

Leikkauksen jälkeinen ilta ja seuraava päivä menivät lähinnä lääketokkurassa. Kuitenkin heti kun tuo valtava tuppo saatiin tassusta pois, KMV alkoi melko virkeästi liikuskella sisällä, tikitkään eivät tuntuneet haittaavan. Pari päivää myöhemmin alkoi jo tulla vähän ongelmia, koska KMV alkoi selvästi piristyä ja saada entiset energiansa takaisin. Koska lenkkeily tai muukaan suurempi touhuilu oli kuintenkin tikkien kanssa kielletty, mulla oli täysi työ keksiä KMV:lle edes jotain pientä sisäpuuhaa, mihin tuota valtavaa energiaa saisi purettua. Takapihalla oli lupa vähän ulkoilla ja totutella jalkaa uudenlaiseen kävelyyn ilman yhtä varvasta, mutta eihän se riitä millään. Ilmeisesti koiran toipuminen varpaan amputoinnista on varsin yksilöllistä, joillakin menee viikkoja ja joillakin kuukausia. Viikko leikkauksesta KMV oli jo siinä kunnossa, että paineli aika vauhtia takapihalta pensasaidan läpi naapuriin tervehtimään heidän vieraitaan ja ilmeisesti katsastamaan, onko siellä paremmat tarjoilut kuin kotona. Meidän takapiha on suurimmaksi osaksi aidattu, parin metrin matkalla on pensasaita, mutta siitä KMV ei ole koskaan aikaisemmin edes yrittänyt läpi. Nyt kuitenkin ilmeisesti energiaa oli liikaa ja virikkeitä liian vähän, joten mikäs siinä oli naapurissa poiketessa. Arvatkaapa vaan, pääsinkö mä tämän mahan kanssa lyllertämään aidasta läpi...Siitä olisi myös todennäköisesti jäänyt aitaan aukko, mikä olisi saanut kasvaa umpeen monta vuotta. Niinpä mulla ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa, kun epätoivoisesti yrittää huudella KMV:ta, joka kuitenkin oli niin tyytyväinen uusista virikkeistä ja mahdollisuuksista, ettei olisi millään malttanut palata kotiin. Tikit tassusta poistettiin pari päivää tämän jälkeen. Eläinlääkäri sitten kysyi multa että mites, joko koira varaa leikatulle tassulle. Katsoin häntä suu auki ja totesin, että kuule kun se juoksee jo ja aika vauhtia juokseekin, ilman ontumista tai muita ongelmia... Tikkien poiston jälkeen saatiin onneksi lupa aloittaa lenkkeily ja uimaankin päästään heti, kun rupi on kokonaan tassusta lähtenyt. Ja voi miten KMV oli onnellinen, kun pääsi ensimmäiselle metsälenkille leikkauksen jälkeen! Siinä oli taas mulle hyvä paikka tirauttaa pient itkut.

Sen lisäksi, että mulla on ollut melkoisesti puuhaa KMV:n kanssa, on rakas kissamme Paronitar aiheuttanut myös ylimääräistä puuhaa. Lähtökohtahan on se, että Paronitar on alunperin löytökissa, jonka vaimo pelasti, jo ennen kuin mä olin kuvioissa. Paronitar on erittäin kiintynyt vaimoon ja on alusta asti vihannut mua. Mä kun olen se typerä ämmä, joka on tullut hänen reviirilleen. Paronitar on myös äärettömän stressiherkkä, esimerkiksi muutto saa sen mielenrauhan pidemmäksi aikaa järkyttymään. Sekä KMV että meidän molemmat kissat ovat myös selvästi huomanneet, että meille on perheenlisäystä tulossa. KMV:hän on tarkempi kuin mikään raskaustesti, tiesi koko asian jo paria päivää ennen meitä, ja tällä hetkellä suhtautuu muhun vielä aikaisempaakin suojelevammin. Meidän pienempi kissa Pirpana taas on ruvennut viihtymään ja kiehnaamaan mahan päällä. Paronitar on silminnähden loukkaantunut, että tämä typerä ämmä kehtaa alkaa vielä lisääntymäänkin! Mä oon yrittänyt pitää Paronittaren stessitasoja mahdollisimman alhaalla ja taipunut Hänen oikkuihinsa parhaani mukaan. Paronitar ulkoilee valjaissa takapihalla ja viime aikoina Hän on parhaimmillaan pyytänyt ulos ja takaisin sisälle noin kolmen minuutin välein, mitä mä olen parhaani mukaan yrittänyt toteuttaa. Paronitar on myös alkanut öisin vaatia kovaan ääneen ruokaa (vaikka kupissa sitä olisikin) tai muuten huomioita. Mahdollisuuksen mukaan Hänelle on myös näitä annettu.

Suurin ongelma on oikeasti kuitenkin ollut keittiön matolle kuseminen. Ollaan tässä jonkun verran yritetty asiaa opiskella, ja ilmeisesti sressitilanteessa kissat saattavat tällä tavalla omaa epävarmuuttaan helpottaa. Oon kuullut parista muustakin perheestä, jossa kissa aloitti sisälle kuseskelun juuri lapsen syntymän aikoihin, joten eiköhän se ole melko selvää, mikä noita Paronittaren stessitasoja nostaa. Ja jostain syystä kohteena on muuten AINA keittiön matto. Nyt ollaan sitten koitettu kaikin mahdollisin tavoin Paronittaren oloa helpottaa. Ensin laitettiin yksi hiekkalaatikko lisää, joka ehkä vähän auttoikin, mutta matolle kuseminen on edelleen jatkunut. Sitten hankittiin sellainen kissojen feromonihaihdutin ja feromonisuihketta, jonka pitäisi kissaa rauhoittaa. Lisäksi hommattiin vielä apteekista lisäravinnetta, jonka pitäisi joka tavalla tasoittaa kissan oloa ja myös lievittää stessiä. Näistä huolimatta vaimo viimeksi tänään aamulla herätti mut töihin lähtiessään ja totesi, että "älä ihmettele, keittiön matto on pesukoneessa"... Meidän keittiön matot ovat onneksi sen verran pieniä, että mahtuvat pesukoneeseen. Ollaaan myös ennen pesua lioteltu niitä etikassa ja ties missä, mutta ei se tunnu auttavan sekään.

Nyt kun sf-mitta on jo 35cm, voi jokainen uskoa, ettei tuo keittiön lattialla konttaaminen ja sen peseminen ole enää mitään herkkua. Ja kyllähän tässä vähän alkaa kieltämättä välillä pinnaa kiristää. Joten jos jollain nyt on hyviä ideoita, miten kissan stressiä lievitetään, niin kertokaa ihmeessä! Siinä vaiheessa kun meidän Tyypit syntyvät, meillä on nimittäin taatusti muutakin tekemistä, kuin pestä jatkuvasti keittiön lattiaa ja mattoa.. Eli eipä tässä pääse näin saikullakaan aika pitkäksi tulemaan, siitä nämä meidän karvaiset veijarit pitävät kyllä huolen.