Lopultakin! Nyt koitti se päivä, mitä oon melkein koko raskauden odottanut! Tänään on siis 34 raskausviikkoa täynnä.

Siitä asti kun kuultiin, että meille tulee kaksoset, on keskosuus kummitellut pienenä peikkona takaraivossa koko ajan. Alusta asti on myös sanottu, että meidän kohdalla se on suurin riski. Tässä olen jo moneen kertaan ehtinyt miettiä, miksi sitä ennenaikaisuuden riskiä pitää korostaa koko ajan. Toki se on hyvä tiedostaa. Mutta mun oloa ei ole ainakaan yhtään helpottanut joka käänteessä kuulla, miten kaksosraskaus on aina riskiraskaus ja keskosuuden riski on suuri. Ihan samalla tavalla, voivathan ne yksösvauvatkin syntyä keskosina.

Ai mikäs riemun paikka se tämä 34 viikkoa sitten muka on? No, sitä pidetään (ainakin täällä meilläpäin, mutta ilmeisesti yleisemminkin) rajana, että jos synnytys on käynnistyäkseen, sitä ei enää enää estellä ja vauvat saavat syntyä. Toisin sanoen, tässä kohtaa vauvojen kehitys on jo niin pitkällä, että tulisivat jo oikein hyvin selviämään kohdun ulkopuolella. Toki nyt syntyessään vauvat olisivat edelleen keskosia, ja sairaalassa jouduttaisiin varmasti jonkun aikaa viettämään. Tässä vaiheessa kuitenkin vältyttäisiin jo aikas monilta keskosvauvoille tyypilliseltä terveysongelmilta. Tietysti vauvoille olisi parempi, jos vielä jokusen viikon mahassa viihtyisivät. Ja vaikka ei se vauvojen tilanne olekaan mitenkään oleellisesti erilainen kuin eilen, mulle tuo 34 viikkoa on koko ajan ollut se joku raja jossain, minkä jälkeen uskaltaa ensimmäistä kertaa oikeasti huokaista.

Vaikka laskettuun aikaan on vielä melkein 1,5kk, ei me kyllä millään jakseta uskoa, että Tyypit niin pitkään mahassa viihtyvät. Käytännössä odotellaan siis H-hetken koittavan tässä muutaman viikon sisällä. Tällä hetkellähän suunnitelmissa on sektio A-pojan perätilan takia, ja tuskin sitäkään ainakaan kovin paljoa yli juhannuksen pitkitetään. Ja voivathan Tyypit päättää lähteä itsestäänkin syntymään koska vaan. Eli kyllä tässä aletaan oikeasti vähitellen olemaan jännän äärellä. Sairaalakassi odottaa jo puolittain pakattuna. Tosin eipä siellä niin hirveästi tavaraa kyllä ole, lähinnä molemmille hammasharjat ja mulle jotain muita hygieniajuttuja. Lisäksi siellä on kukkarossa iso kasa kolikoita vaimoa varten. Ensinnäkin tarvitaan tietysti parkkirahaa. Ja koska koko homma saattaa venähtää ja vaimolle epäilemättä tulee jossain kohtaa jano ja nälkä, kolikoilla saa sairaalan automaateista sapuskaa ja muuta ympäri vuorokauden, kanttiini kun on vähän nihkeästi auki. Niin ja löytyyhän sieltä sairaalakassista kamera ja kännykän laturikin, mutta ei juuri muuta. Monissa listoissa lukee, miten sairaalakassiin kannattaa pakata omia vaatteita, aamutossut jne.. Mutta mä en ainakaan meinaa alkaa sellaisia raahaamaan;  vaatteet, tossut ja kaiken muunkin välttämättömän saa sairaalasta. Ja kun meiltä ajaa sairaalalle n. 10 minuuttia, niin eiköhän se vaimo sitten kyllä käy hakemassa, jos jotain oikein oleellista unohtui.

Tässä kohtaa raskautta olo alkaa kyllä olla jo vähitellen niin kuin valaalla. Mä oon nykyään auttamattoman hidas ja kömpelö. Maha kasvaa edelleen niin hurjaa vauhtia, että mä en aina edes hahmota, miten pitkällä edessä se oikein menee. Tästä syystä saatan sitten hyvin vaikka kaataa lasin mahalla tönäisten. Liitoskivut on pahentuneet melkoisesti ja liikkuminen on tosi hankalaa ja työlästä. B-poika myös painaa (ja potkii) tosi kipeästi jonnekin kylkiluihin, minkä seurauksena koko toinen kylki selkään asti on aivan julmetun kipeä, välillä on oikeasti jo vaikea hengittää kivun takia. Nukkumisesta on myös tullut ihan äärettömän hankalaa. Yleensä saan nukuttua tunnin pätkissä, maksimi on kolme tuntia kerrallaan ja se on sitten jo ihan luksusta! Hyvää asentoa ei vaan enää tahdo löytyä ja sitten kun löytyy, kyllä jonnekin alkaa sattumaan ennemmin tai myöhemmin. Niin tai sitten pitää käydä pissalla. Koska luonnollisesti tässä kohtaa raskautta rakko vetää enää teelusikallisen kerrallaan. Iskias vaivaa myös ja ajoittain jopa jalka pettää sen takia alta. Noihin kipuihin ja särkyihin on muuten lämmin kautatyyny onneksi auttanut aikas hyvin. Viimeisen viikon aikana myös sormet ja päkiät ovat alkaneet särkeä. Onneksi mulla ei kuitenkaan edelleenkään ole turvotuksia, mikä noita särkyjä epäilemättä pahentaisi. Raskausarpiakin on tullut jokunen, mutta se ei kyllä tällä mahan kasvulla ole mikään ihme. Viime viikolla neuvolassa terkkari itse asiassa ihmetteli, miten hyvin mun nahka on kestänyt, kun oon selvinnyt kaksosraskaudessa näin pitkälle vain parilla pienellä arvella. Mutta lopultakin, eiköhän nämä kaikki ole niitä aika tavallisia loppuraskauden vaivoja. Uskokaa tai älkää, yhä edelleenkin musta on kuitenkin aivan ihanaa olla raskaana! Ja niin tukala kuin tämä olo ajoittain onkin, oon kyllä nauttinut koko raskausajasta ihan hirveästi. Ja vaikka tämä maha onkin jo iso ja hankala, tykkään kyllä siitäkin edelleen. Mutta silti, mieluummin luopuisin jo pian mahasta, että pääsen sitten jo meidän Tyyppeihin tutustumaan!