Kyllähän tällaisina aurinkoisina ja kauniina kevätpäivinä olisi hienoa lähteä ulkoilemaan, vaikka koiran kanssa metsälenkille tai juoksemaan pitkin peltoteitä. Tai sitten olisi mukavaa jo vähitellen aloitella pihahommia. Tänä vuonna nuo ulkoilut ja pihahommat kuitenkin taitavat jäädä mun osalta aika vähiin. Oonhan mä tietty käynyt koiran kanssa pihalla seisoskelemassa, mutta se ei kuitenkaan ihan vastaa mun perimmäistä käsitystä ulkoilusta.

Kieltämättä tämä hiljakseen hissuttelu vaatii totuttelua. En mä ole tottunut vain olemaan ja lepäilemaan. Nyt on kuitenkin näköjään pakko opetella sekin. Kyllähän mä olin tiennyt että (kaksos)raskauden aikana vauhti hidastuu. Edelleenkin vaan joka päivä yllätyn siitä, miten paljon se elämisen rytmi hidastuu ja miten aikaisessa vaiheessa raskautta. Ja väkisin on turha yrittää lisätä vauhtia, koska paikat ei yksinkertaisesti kestä ja johonkin sattuu aivan varmasti melko pian, tai sitten alkaa supistaa. Oon ottanut periaatteeksi, että joka päivä pitäisi yrittää käydä jossain ihan jo senkin takia, ettei seinät ala jossain vaiheessa kaatua päälle. Tänään käytiin kaupassa, huomenna voi sitten mennä kirjastoon tai kirpparille, ylihuomenna vaikka kahville jonkun kaverin luokse, ensi viikolla oli tiedossa ainakin äitipolia ja sateenkaariperheiden ryhmän tapaaminen. Että kyllähän näitä menoja löytyy, mä alan vähitellen kuulostaa eläkeläismummolta. :D Yllättäin nämä pienetkin reissut ovat alkaneet ottaa voimille, paikkoja särkee ja oon aika poikki muutenkin. Kotitöistä oon yrittänyt edelleen hoitaa tiskit ja ruuan laiton. Nämä siksi, ettei pahemmin tarvitse kumarrella ja tarvittaessa voi istua. Onneksi mulla on superkultainen vaimo, joka hoitaa pyykit, imuroinnit, kauppakassien kantamiset ja kaikki muutkin vähääkin raskaammat tai kumartelua vaativat asiat.

Tässä onkin sitten pitänyt keksiä tekemistä, millä näitä päiviään täyttäisi. Lukea tietysti voi, tai roikkua netissä, tai katsella telkkaria, tai leikkiä kissojen ja koiran kanssa tai soittaa Tyypeille lastenlauluja pianolla. Mikään käsityöihminen mä en ole koskaan ollut, päinvastoin. Vaimohan on meillä se, joka osaa ja tekee paljon juttuja käsillään. Eilen vaimo tuunasi pinnasängyn reunapehmusteen. Koska ei löydetty mistään sopivaa tai muuten mieleistä, ostettiin kirpparilta eurolla tavallinen (ja vähän rumakin) pehmuste. Siihen käytiin sitten ostamassa nätti kangas päälle, ja vaimo päällysti pehmusteen uudestaan. Yleensä mä olen tottunut ainoastaan ihastelemaan vaimon tekeleitä. Mutta nyt kun tätä aikaa tässä on, tartuin pitkästä aikaa virkkuukoukkuun. Aikani siinä jotain näpertelin ja lopulta ilmoitin, että teen vauvoille peiton. Vaimo oli kuulemma aluksi vähän epäillyt, mahtaako kyseinen peitto koskaan valmistua... Kyllähän siihen aika monta iltaa meni, mutta tuli myös valmistakin. Virkkasin siis melko yksinkertaisia neliöitä jotka yhdistin. Lopuksi virkkasin muutaman kierroksen reunojen ympärille ja ompelin takapuolelle vuoren, että peitto sai vähän ryhtiä. Ja ihan olen tyytyväinen lopputulokseen, kyllä siinä kelpaa Tyyppien köllötellä. :) Tuo virkkaaminen on itse asiassa aika hauskaa puuhaa. Voi siis olla, että tässä kevään aikana saatan aikani kuluksi näperrellä jotain muutakin.

2014-03-12%2011.56.53-normal.jpg