Kun olin pieni, meillä kotona seurattiin aina urheilua. Myös olympialaisia mä olen siis katsonut ihan pienestä asti. Ensimmäiset selkeät muistikuvat mulla on Soulin kisoista 1988 ja Tapio Korjuksen keihäskullasta. Sydneyn olympialaisten aikaan vuonna 2000 me taas valvottiin kaverini kanssa yökaudet kisoja katsoen, aikaeron takia kun iso osa lähetyksistä tuli yöllä. On aina ollut hienoa seurata hyviä suorituksia, voittoja ja välillä niitä tappioitakin; kuuluhan sen urheiluun. Mitä vanhemmaksi mä olen kuitenkin tullut, olen oppinut myös entistä enemmän arvostamaan tuota eri kansallisuuksien kirjoa, mikä olympialaisissa näkyy. Jokaisella maallahan on oikeus lähettää kisoihin vähintään yksi urheilija, mistään karsintarajoista riippumatta. Siinä tuo urheilun ja olympialaisten henki näkyy ehkä parhaimmillaan: vaikkei niitä realistisia mahdollisuuksia menestyä ehkä olekaan, halutaan silti osallistua ja olla mukana edustamassa omaa  maataan. Ja edustavathan olympialipun renkaiden väritkin eri maiden kansoja.

Olympialaiset ovat siis tapahtuma, joka yhdistää erilaisia ihmisiä ympäri maailmaa. Toisaalta kisojen järjestäminen on erittäin haluttua, ja se on aina suuri kunnia kyseiselle kaupungille. Historiasta löytyy myös kisoja, joita on boikotoitu mielenilmauksena vaikka sotaa tai esimerkiksi Etelä-Afrikan rotusortoa vastaan vuonna 1976 (lähde: Wikipedia). Boikotit kertovat omalta osaltaan olympialaisten merkityksestä: ne ovat niin merkittävä tapahtuma, että niihin liittyen on mahdollista tuoda mielipiteitä esiin boikotoimalla. Ja toisaalta, boikotit kertovat myös kisojen hengestä: negatiivisena pidettyjä asioita kuten sotaa ja rotusortoa vastaan voidaan ottaa kantaa boikotoimalla juuri olympialaisia.

Noin kuukauden päästä alkavat 22. talviolympialaiset Venäjällä Sotshissa. Isäntäkaupungin lisäksi ne ovat merkittävä tapahtuma myös koko Venäjälle, ja onhan tämä myös ensimmäinen kerta, kun talviolympialaiset järjestetään Venäjällä. Kisat ovat koko maalle mahdollisuus nostaa profiilia kansainvälisessä yhteisössä. Erilaiset ihmiset kaikkialta maailmasta kerääntyvät Sotshiin kilvoittelemaan paremmuudesta useissa eri lajeissa.

Venäjän kaltaiselle maalle, jonka ihmisoikeuspolitiikka on aivan olematonta ei kuitenkaan olisi pitänyt myöntään olympialaisia lainkaan. Venäjän kaltaisessa maassa ihmisoikeudet eivät parane itsestään, ellei kirjaimellisesti nosteta kissaa pöydälle ja oteta asioita esille. Niinpä jo kisojen myöntämisvaiheessa Kansaivälisen Olympiakomitean sekä koko kansainvälisen yhteisön olisi pitänyt ottaa esille se asia, ettei olympialaisia myönnettäisi maalle, jonka ihmisoikeustilanne on lähinnä säälittävä. Venäjällä rajoitetaan edelleen kokoontumisvapautta, Pohjois-Kaukasuksella tilanne on varsin turvaton: siellä katoaa ihmisiä ja teloituksia tapahtuu ilman oikeudenkäyntejä, toimittajiin, aktivisteihin ja ihmisoikeuspuolustajiin kohdistuu häirintää ja uhkauksia, sananvapauden toteutumista vaikeutetaan ja myöskään oikeudenkäynnit eivät aina vastaa kansainvälisiä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia (lähde: www.amnesty.fi). Aivan oma lukunsa ovat myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet Venäjällä. Homopropagandan levittämisen kieltävän laki on hyvin epämääräinen, ja sen nojalla voidaan kieltää lähes kaikki toiminta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyen. Venäjän ihmisoikeustilanne on onneksi saanut aikaan myös boikotointia kisoja vastaan. Kisojen järjestämistä se ei kuitenkaan estä.

Jokainen voi sitten hiljaa itsekseen miettiä, miltä tuntuu olla vaikkapa homo urheilija, jonka pitäisi osallistua Sotshin olympialaisiin ja edustaa ylpeänä maataan. Tuskinpa näissä kisoissa kukaan myöskään uskaltaa esiintyä sateenkaarikynsissä tai vastaavaa, niin suurta paheksuntaa sillä saatiin aikaan viimeksikin.

Haluan toivottaa menestystä kaikille Sotshiin osallistuville urheilijoille. Ja samaten haluan toivottaa jännttäviä hetkiä kaikille kisoja seuraaville. Aina aikaisemmin olen olympialaisia tiiviisti seurannut, mutta tällä kertaa en niitä katso. Ollenkaan. Enhän mä tällä saa maailmaan muutettua, mutta toivottavasti saisin jonkun muunkin ajattelemaan. Olympialaisten kaltaisilla tapahtumilla kun olisi oikeasti mahdollisuus vaikuttaa, vaikka nyt juuri näihin ihmisoikeuksiin.