Nyt se on sitten tehty, viides inseminaatio. Viides. Siis todellakin jo viides. Vaikka suurimman osan ajasta aika tuntuu niin pitkältä tässä odotellessa, onhan nämä viimeiset seitsämän kuukautta ensikäynnistä menneet tosi vauhdilla. Ja nyt alkaa noita yrityksiä olla niin paljon takana, että kohta alkaa jo tilastot olla meidän puolella ja pitäisi vähitellen tärpätä jo senkin puolesta. Jos inseminaation onnistumisprosentti on se 17%, niin eikös se toisin sanoen tarkoita, että joka kuudes onnistuu. 

Vuorokautta ennen inseminaatiota mä pistin jälleen Pregnylin. Nyt sekin menee jo melkoisen rutiinilla. Mulla on jo myös melko hyvä kokemuspohja siitä, millaiseen eväsrasiaan Pregnyl kannattaa pakata, että se on mahdollisimman helppo ja huomaamaton sujauttaa eväitten kanssa työpaikan jääkaappiin. Ja samaten miten se rasia vaivihkaa haetaan sieltä eväitten vierestä, ja miten sen saa helpoiten salakuljetettua vessaan, missä voi sitten pistää. Tärkeitä juttuja homman onnistumisen kannalta. :)

No, mutta tuo viides inseminaatio meni kaikin puolin oikein hyvin. Ajoitus onnistui jälleen hyvin, joten tälläkin kerralla on kaikki edellytykset onnistua. Muisteltiin tuossa, miten hirveästi meitä jännitti ennen ensimmäistä inseminaatiota. Nyt kun kaikki alkaa olla jo melkoisen tuttua ja toimenpiteen kulku paremmin kuin hyvin tiedossa, mua ei juurikaan enää jännittänyt. Tai ei ainakaan samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin, vaikka pieni positiivinen kihelmöinti mahan pohjassa tuntuikin. Vaimo sen sijaan oli aivan hermona! Hän kiemurteli penkissä koko ajomatkan Tampereelle ja vielä klinikallakin oli silmin nähden hermostunut. Vähän sitten jo tuota ihmettelinkin. Hänellä kuulemma oli vaan jotenkin niin vahva tunne siitä, että nyt tärppää, että hermostuneisuus tuli pelkästään siitä. Mainittakoon, että vaimo on aikaisemmilla kerroilla ollut meistä se rauhallisempi, joka on yleensä joutunut vähän rauhoittelemaan muakin. Tällä kertaa meni kyllä toisin päin. Toivottavasti tuo vaimon aavistus nyt sitten olisi oikeassa.  

Nyt muuten päästiin inseminaatioon jo kp 13, aikaisemmin on ollut kp 14 tai 15. Tuo nopea aikataulu hämmensi vähän meitä molempia, oltiin jotenkin ajateltu menevämme inseminaatioon päivää tai kahta myöhemmin kuin nyt mentiin. Ja kaikki kävi jotenkin kovin nopeasti tällä kertaa. Samaten tuo luovuttajan nopea vaihtuminen vähän hämmensi, nyt ollaan jo vähän ehditty tottua ajatukseen. Ja vaikka mistään kovin radikaaleista muutoksista luovuttajan ominaisuuksissa ei ollutkaan kyse, jouduttiin me kuitenkin miettimään asioita uusiksi vaihdoksen jälkeen.

Inseminaation jälkeen juteltiin vielä hetki hoitajan kanssa. Puhuttiin jonkin verran esimerkiksi siitä, että hedelmöityshoidot ovat aina rankka prosessi, riippumatta siitä, minkä takia niitä tehdään. Ja lasten tekeminen ylipäätään on  aina suhteellisen arka ja henkilökohtainen asia. Kyllähän meidän lähipiiri tietää, että me hoidoissa käydään. Kaikille ollaan kuitenkin sanottu, että tullaan kertomaan raskaudesta vasta siellä raskausviikon 12 paikkeilla, kun meillä on oikeasti jotain kerrottavaa. Siksi välillä tuntuukin hassulta, kun meiltä kovasti kysellään että "mites, ootteko nyt päässeet miten monta kertaa yrittämään ja eikös sen kohta pitäisi tärpätä?" Eihän heteroiltakaan kukaan kysy, että "mites, ootteko nyt seksiä harrastaneet useasti ovulaation aikoihin, eikös teillekin pitäisi kohta olla vauva tulossa?" Muistaa pitää myös, että sitten kun se raskaus jossain vaiheessa toivottavasti alkaa, on vielä keskenmenon riski olemassa. Enimmäkseen musta meidän vauvaprojektin aiheuttama kiinnostus ihmisissä on positiivista. Kuitenkin välillä toivoisi, ettei ihan kaikista asioista kyseltäisi jatkuvasti ja ihan niin suoraan. Siitä linjasta mä pidän edelleen kiinni, että tärppäämisestä kyselijöille vastaan kertovani sitten siellä viikolla 12. 

Kovasti positiivisilla ja toiveikkailla mielin ollaan kyllä tämänkin inseminaation jälkeen. Etenkin tuo vaimo on oikeinkin tohkeissaan. :) Nyt sitten vaan odotellaan se pari viikkoa, että nähdään, miten kävi..